”Tulevaisuuden synkistely on kivaa!” huudahtavat sci-fiä kirjoittavat varmasti työhuoneissaan tasaisin väliajoin. Kirjallisuudessa ja elokuvissa dystopiat eli ankeat yhteiskunnat odottavat populäärikulttuuriin kyynisiä kuluttajia. Cubicin – tai Equilibriumin, miten vaan – esittämässä tulevaisuudessa on keksitty tunteet minimiin eliminoiva ”lääke” nimeltä Prozium ihmisen väkivaltaista toimintaa vastaan. Rikokset, murhat ja sodat loistavat poissaolollaan, mutta tunteita herättävät taideteokset tuhotaan, Proziumia ja valvontayhteiskuntaa vastustavat sissit tapetaan sekä kaikki on yhtenäistetty tasaisen harmaaksi värimaailmaa myöten. Systeemiä vastaan yllättäen nousee kapinallisia metsästävä ja taidetta tuhoava pappissotilas Preston (Christian ”minusta tuli myöhemmin Batman” Bale), jolta jää päivittäinen Prozium-annos ottamatta.
Elokuvan tarjoama tulevaisuusskenaario on kiinnostava, mutta erityisesti ensimmäinen kaksikymmentä minuuttia on yhtä pitkää déjà vu’ta. Jo perusasetelma tarjoaa lukuisia hyvin selkeitä yhtymäkohtia useisiin sci-fi-klassikoihin: mukana ovat Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma, George Orwellin Vuonna 1984 ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 – noin alkajaisiksi mainittuna. Eivätkä kyseisten herrojen teokset pilkota sieltä täältä vaan ne paistavat kokonaisuudesta läpi räikeästi. Peruskysymys ihmiselämän todellisista arvoista ei tätä taustaa vasten nouse oikeuksiinsa.
Toimintakohtauksiakaan ei omaperäisyydestä pääse pahemmin kehumaan. Luoteja väistellään kuin eräässä vuoden 1999 vihermaailmaisessa sci-fi-teoksessa, jonka nimeä tuskin tarvitsee lausua. Tekosyynä huimiin pyörähtelyihin eivät ole tietokonemaailman lainalaisuudet vain matemaattiset selvitykset, joilla ennakoidaan luotien todennäköisiä lentoratoja. Tämä kataksi kutsuttu taistelutyyli ei pääse näyttäytymään kovin monipuolisena, mutta taisteluiden lyhyys ja taitava kamerankäyttö varmistavat viihtyneisyyden.
Tunteettomassa maailmassa näyttelijäsuoritukset eivät pääse pahemmin säväyttämään, mitä nyt kaljupää Taye Diggs sopii hyvin rooliinsa ulkonäkönsä ja olemuksensa vuoksi. Yleisestikin katsojan sympatia- ja antipatiareaktioita nostellaan näyttelijöiden ulkonäön perusteella. Tässähän ei ole sinänsä mitään uutta, mutta yhdessä kevyesti laahaavan alun kanssa tämä johtaa siihen, että katsoja herää tapahtumiin mukaan vasta loppupuoliskolla. Vallankumoussuunnitelmista on hankala välittää, kun kameran edessä käyskentelee aivan kivikasvoista porukkaa. Kun katsojakin saadaan lopussa tuntemaan, on olo enemmän kuin tervetullut.
Cubic – uuden maailman kapinalliset rullaa enemmän tai vähemmän tasaisesti, mutta saa lopulta katsojan temmattua mukaan. Kurt Wimmerin luoma maailma ei ole huonointa sci-fi-settiä, jota valkokankailla on nähty, mutta muiden oivalluksista on hankala antaa pisteitä. Cubicin hyödyntämä sci-fi-materiaali on liian näkyvästi esillä, jotta tuoreena näyttäytyvästä kokonaisuudesta voisi antaa korkeita pisteitä.
