Carl Fredricksen on yksikseen asusteleva jäyhä vanhus, joka joskus nuoruudessaan oli tarmoa täynnä oleva seikkailunhaluinen haaveilija, mutta huomaa nyt iän käyneen jo rasitteeksi ja unelmiensa toteuttamisen unohtuneen. Kun herra Fredricksen ja hänen vanha talonsa uhkaavat jäädä muuttuvan maailman jalkoihin, päättää vanha miekkonen toteuttaa vihdoin elinikäisen unelmansa. Tuhansien heliumilmapallojen nostamana talo Fredricksen mukanaan lähtee leijailemaan kohti suurta seikkailua.
”Usko unelmiisi”. ”Vielä ei ole liian myöhäistä”. Nuo lausahdukset saattavat ideasta tulla vahvasti mieleen. Itsellänikin oli myös aluksi epäilykseni, voiko vanhus olla kiintoisa päähenkilö animaatioon. Epäilykset osoittautuivat erittäin turhiksi, sillä Pixarin porukka on tehnyt sen taas. Vielä ei ole tullut vastaan aihetta, josta he eivät olisi voineet saada sydäntä lämmittävää tarinaa aikaan. Vanhus päähenkilönä on toiminut useissa elokuvissa, mutta kokopitkän animaation saralla sitä ei vielä ole yritetty. Fredricksen ei jää pelkäksi yrmyileväksi papparaiseksi, vaan hänen ryppyisestä olemuksestaan kuoriutuu muut huomioon ottava hellä ihminen. Tuntuu siltä, että ihan varmuuden vuoksi vanhan miehen aisapariksi on ympätty mukaan pieni ja energinen partiolaispoika, mutta päälle liimatun oloinen hän ei toki ole, sillä ystävyyssuhde hahmojen välillä on antoisaa katseltavaa.
Up on jälleen monenikäisiä takuuvarmasti viihdyttävä tapaus. Se on ennen kaikkea hersyvän hauska ja ihanan värikäs seikkailu, vaikka juonenkulku onkin vanhaa kaavaa noudattava. Häiritsemään se ei toki pääse, sillä elokuva on niin viihdyttävä, ettei katsoja voi olla nauttimatta täysin siemauksin. Huumori kukkii jatkuvasti, ja koko teatteri raikasi naurusta vähän väliä. Animaatiojäljessä ei ole tippaakaan valittamista, ja ilmapallojen värit, sekä upeat maisemat suorastaan loistavat. Lisäksi leffaa ennen tuttuun tapaan esitettävä lyhytfilmi (sekin vallan mainio) sai tällä kertaa myös pienen kytköksen itse elokuvaan, tosin varsin pienen ja helposti missattavan sellaisen.
Vauhdikkaan seikkailun ohella käsitellään rankkojakin aiheita, kuten kuolemaa, mutta varsin hellävaraisesti, jonka ansiosta pienemmät eivät mene ymmälleen. Vanhemmille katsojille tarinaan saadaan taas hieman lisää syvyyttä. Kun kuolema kuitenkin on päähenkilön muistoissa ikävä asia, se silti kuitataan olankohautuksella pahan saadessa palkkansa, ja kaikki ovat kummallisen iloisia. Tätä oltaisi voitu hieman miettiä, sillä esimerkiksi Pixarin aiemman teoksen Rottatouillen lämpimässä lopetuksessa ”pahiksen” käsite käännettiin oivasti päälaelleen kaikkia osapuolia miellyttävästi.
Elokuvan loppukamppailu menee hieman liikaa mekastuksen puolelle, mutta muuten koko paketti on moitteettomassa kunnossa. Täydellinen rentoutumiskeino, jossa kaikki osa-alueet ovat balanssissa. Jos pitäisi miettimällä miettiä, mitä Pixarin animaatiostudio ei osaa tehdä, mieleen tulee vain yksi asia – nimittäin huonoa elokuvaa.
