McMurdon asema, Ross Island, Antarktis. Suurin tutkimusasema Antarktiksella ja siinä mielessä se on eteläisin kulttuurin sillanpääasema. Siellä on paitsi tiedettä myös kulttuurin piirteitä ja se näyttää nuhjuiselta kaivoskaupungilta. Werner Herzog, ässää sihauttava ja Klaus Kinskiä useita kertoja ohjannut hunni tutkii siis kyseistä rajapyykkiä omalla tavallaan ja lopputulos on dokumentti mikä ei käsittele pingviinejä pääaiheenaan eikä muutenkaan perustu eläimistöön vaan ihmisiin jotka työskentelevät kyseisessä miljöössä ja kyseinen miljöö pääsee myös esille.
Ensimmäinen persoona minkä Herzog tuo elokuvaan on filosofinen trukkikuski Stefan Pashov ja hänen perässään elokuvassa kiepahtaa kokki Ryan Andrew Evans, fyysikko Peter Gorham ja tulivuoria tutkiva Clive Oppenheimer ja he ovat vasta pintaraapaisu moninaisista persoonista joita McMurdon asema tukee tutkimustyössä. Varsinaista päähenkilöä ei voi todeta ellei juonnon toimittavaa Herzogia laske mukaan ja hän monesti innostuu filosofioimaan ihmiskunnan tulevaisuudesta ja muista omituisuuksista ja hän tietoisesti pitäytyy tapahtumien taustalla.
Werner Herzogin dokumentissa on samaa elävyyttä ja ihmettelyä kuin hänen parhaissa fiktioissaan. Se ei pyri olemaan objektiivinen eikä se aja mitään ideaa, mutta niiden sijasta se on täynnä henkilökohtaista uteliaisuutta. Herzog tallentaa elokuvaan kaiteeseen kaiverretun graffitin, scifileffoja tiiviisti katselevia tiedemiehiä, jään alla piileskelevää epämaailmallista elämää ja ehkä kaikista liikuttavimpana näkynä yksinäisen adélienpingviinin joka jostain syystä suuntaa kohti Antarktiksen sydänmaita – tuntemattomasta syystä kohti varmaa tuhoa.
Herzog ei todellakaan kosiskele tiedonnälkäisiä tai heitä jotka haluavat hyvin perustellun argumentin, sillä sävy on etäinen, suorastaan runollinen ja sitä värittää kuiva, aasinsiltoja koppuloiva huumori. Allekirjoittanut piti ja sillä se.
