Jotta mahdollisesti leffaa tuntematon lukija saisi kiinni siitä, minkälainen leffa Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä on, ja on ennen kaikkea aikanaan ollut, vertaan sitä paljon huonompaan filmiin, Hobittiin. Kuten Peter Jacksonin menninkäisistä kertova höpöhöpöilykin, Kymmenen käskyä on ylipitkä, puitteiltaan ja budjetiltaan sekä kaikin muinkin puolin megalomaaninen fantasiateos, joka jo aihepiirinsä ja kuuman näyttelijäkaartinsa ansiosta on ollut satavarma superhitti ilmestyessään. Puhutaan siis 50-lukulaisesta kovan rahan blockbusterista, suuren yleisön suosikista ja häpeilemättömästä Hollywood-meiningistä. Sillä erotuksella tosin, että Kymmenen käskyä on mahtava leffa.
Mooseksen elämästä kertova filkka starttaa päähenkilön syntymästä, mutta skippaa nopeasti kolmisenkymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Varsinaisia kymmentä käskyä Siinain vuorella saadaan odottaa melkein neljä tuntia, eikä pläjäys oikeastaan muutenkaan juuri kyseisten Jumalan lakien ympärillä. Hommaan on valittu (onneksi) selkeästi seikkailullisempi lähtökohta, ja DeMille avaa aihettaan kahden vahvan henkilöhahmon, Mooseksen ja tämän ”veljen”, Ramses II:n välisen massiivisen egopainin sekä tähän liittyen juutalaisten orjien katkeran vapautustaistelun kautta.
Itse en ole käynyt edes rippikoulua, enkä kuulu kirkkoon. Uskonnollinen hapatus ampuu siis hieman yli, mutta teoksella on paljon muitakin ansioita. Kymmenen käskyä on esimerkiksi yksi miehekkäimpiä ei-toiminta/sota/western -leffoja koskaan. Aikansa machoikonin, Charlton Hestonin loistavan roolin kautta ohjaaja tutkii universaalia äijyyttä, kovapäisyyttä ja spit-in-the-eye -mentaliteettia, lujaa uskoa omaan tekemiseen ja oikeudenmukaisuuteen, rohkeutta pitää linja silloinkin, kun ystävät kaatuvat ympäriltä, kiväärin lippaasta rupeavat kudit loppumaan ja vihollinen painaa päälle. Kuvainnollisesti siis. Lainatakseni Ben-Hur DVD:n kansikoteloa, ”Charlton Heston säteilee fyysistä läsnäoloa ja moraalista selkärankaa.” Toisella tavalla ilmaistuna, Hestonin Mooses on niin lähellä Bronsonin tai Schwarzeneggerin toimintasankarien arkkityyppiä, että hän on käytännössä rynnäkkökiväärin päässä Predatorin pääroolista. Paljon huonommaksi ei jää elokuvan antagonistikaan, eli Yul Brynnerin faarao Ramses II. Ramses on kolikon kääntöpuoli. Hän ei ole paha, vain yhtä periksiantamaton ja tulisieluinen kuin Mooseskin, mutta epäonnekseen ”väärällä puolella”. Ramsesta on kuitenkin ymmärrettävä, äijällä on maa johdettavanaan, kieroileva akka kainalossa ja vankkumaton usko siihen, että asiat kannattaa hoitaa niinkuin ne on aina hoidettu. Mikko Alatalokin lauloi jo 70-luvulla, että ”ei oo helppoo olla mies.” Tiukkailmeinen Brynner hoitaa roolin todella napakalla ja mieleenjäävällä tavalla.
Teknisesti ja tyylillisesti Kymmenen käskyä on ihan kympin leffa, joka kylpee upeissa, kirkkaissa väreissä ja tarjoaa uskomattoman hienot lavasteet sekä puitteet epookille tapahtua. Draamakohtaukset ovat välistä luiskahtaa teatterimaisuudessaan kalkkunaviihteen puolelle, mutta tällainen näyttämömäisiin asetelmiin kallistuva kuvaus/ohjaus toisaalta miellytti ainakin meikäläistä varsin paljon, ei tietty vähiten herttaisen kömpelön paasausmeiningin ansiosta. Todennäköisesti moinen korni ja tahattoman koominen patsastelu häiritsee joitakin nykykatsojia, mutta jos ei anna tyylin päästä ihon alle, se toimii jopa voimavarana irrottaen filkkaa tästä päivästä ja korostaen sen raamatullista sekä historiallista kontekstia varsin hauskalla tavalla.
Ja kyllä, aion olla tylsä ja kirjoittaa vielä joukkokohtauksista ja suuruudentunteesta. Verrattuna tämän päivän huippubudjetin rymistelyihin Kymmenen käskyn sinällään huikeat erikoisefektit ovat toki hellyyttävän kömpelön näköisiä (Punaisen meren jakaminen on tosin aina vaan uudestaan pysäyttävän siisti kohtaus), mutta valttikorttina CGI-rymistelyihin nähden täytyy sanoa, että tuhansien ekstrojen avulla luodut joukkopätkät ovat jotain aivan huikeaa. Parhaatkin tietokone-efektiarmeijat näyttävät kuitenkin aina loppupeleissä pikkuriikkisen liian kliinisiltä, ja aivot tietävät turhan herkästi, ettei tuo ole totta. Tavallaan tuhansien näyttelijöiden liikuttaminen filmillä on varmasti kömpelöä ja vaikeaa, mutta huonoksi näyttelijäohjaajaksi tituulerattu Cecil B. DeMille on kyllä ollut elementissään luodessaan suuria kohtauksia ekstramassojen avulla. Nämä megalomaaniset kohtaukset (kuten Exodus tai orgiat leffan lopulla) ovat soljuvia, sujuvia ja tarjoavat sellaista aitoa fiilistä ihan fyysisestä, oikeasta jättiläismäisyydestä leffan tiimoilta, että CGI-spektaakkelit lentävät laudalta heittämällä.
Lopuksi vielä kieltä poskeen. Tykkään joskus huvikseni ylianalysoida leffoja, vaikka tietäisinkin, etteivät tulkintani olekaan ohjaajan vision mukaisia. Loppupeleissä kaikki taide on kuitenkin aina avointa tulkinnoille ja selityksille, ja pinnan alta löytyy kiinnostavia juttuja, vaikka tekijöillä ei olisikaan ollut tarkoitus tarjota mitään sen kummempaa. Esim. legendaarinen Werner Herzogin tanssiva kana-lopetus, josta filminörtit vielä tänäkin päivänä yrittävät löytää jotain syvällistä. Nojoo. Tästä leffasta juttuja lueskellessani huomasin, että Jumalan ääninäyttelijästä on käyty kiivasta väittelyä aikain saatossa, kunnes lopulta on päädytty yleisesti hyväksyttyyn totuuteen, että Charlton Heston veti myös tämän roolin. Leffaa katsoessa tämä ei voinut olla hiipimättä mieleen. Kohtaukset, joissa Mooses puhuu Jumalan kanssa, ovat lyhyitä, mutta monella tapaa hahmokehityksen kannalta avainasemassa, varsinkin puolivälin tietämillä tapahtuva Palava pensas-kohtaus. ”Tietäen” Hestonin juttelevan tilanteessa yksikseen on pakko miettiä, viitataanko tässä Mooseksen sekoamiseen aavikolla? Mielenhäiriöön? Ovatko kansan johtamisen paineet kuitenkin lopulta liikaa sankarille, tarvitseeko Mooses kaikkivoipaa toista persoonaa onnistuakseen mahdottomassa yrityksessään? Huomioidaan tässä se, että kyseisen skenen jälkeen Mooses ei kyseenalaista enää yhtään mitään. Hänen ulkonäkönsä muuttuu minuutissa ratkaisevasti, hän on aivan kuin… aivan, eri henkilö. Räiskähtelevä rambomaisuus tipahtaa sen sileän tien ja tilalle astuu tyyni, rauhallinen ja kylmän viileästi toimiva Mooses/Jumala. Eikun Mooses. Olisiko kuitenkin niin, että DeMillen varsin konservatiiviseen aikaan valmistunut ”suurin Raamattu-elokuva koskaan” onkin todellisuudessa hyvin peiteltyä, mutta viiltävää uskontokritiikkiä, historiallisesti tärkeä ateistinen puheenvuoro? No, ehkä ei. Mutta ajatusleikki on hauska ja assosisaatioita hauska vedellä. Tsiigatkaapa itse!
