Kun elokuvateollisuutta tarkastellaan, oli se sitten mennyttä tai nykyistä, ensimmäisenä silmille tunkevat nk. “spektaakkelielokuvat”. Isot leffat. Ne ovat niitä, jotka saavat paljon mainostilaa ja joita tullaan hehkuttamaan klassikoina muutaman vuoden päästä tulevaisuudessa. Niissä on suuria tunteita ja suuria tapahtumia, sekä leffasta riippuen kenties myös suurta sanomaa. Nämä elokuvat keräävät lähes poikkeuksetta suuren massan huomion. Ei siinä tietenkään mitään vikaa ole, kuten ei isoissa leffoissa muutenkaan, mutta tavallinen tallaaja (tai miksei vaikka elokuvaelitistikin) saattaa unohtua katsomaan pelkästään näitä mahtielokuvia, jolloin ne menettävät auttamatta tehoaan.
Silloin paras lääke on katsoa välillä sellaisia elokuvia, jotka eivät tee mitään suurta, ja jotka ovat olemassa vain siitä syystä, että niitä on viihdyttävää katsoa. Silloin kannattaa katsoa sellaisia elokuvia, kuin Love, Honour and Obey.
Jonny (Jonny Lee Miller) ei ole onnellinen. Hän työskentelee lähettinä, omasta mielestään aivan liian tylsässä ammatissa. Työpaikalla ei kummoisia urakehityksiä luvata, kymmenen vuoden raadannan jälkeen olisi jo mahdollista nousta johtotehtäviinkin, mutta ei surkea ala ylennyksillä parane. Jonny haluaa jotain parempaa, jotain jännittävämpää. Kuten vaikkapa gangsterin uran, kotikulmilla sattuu nimittäin sellainen joukkio olemaan, ja eräs “perheen” jäsenistä on jopa lapsuuden kaveri Jude (Jude Law). Pitkän anelun jälkeen Jude suostuu viemään Jonnyn perheen päämiehen, Rayn (Ray Winstone) puheille. Kyllä sieltä paikka aukeaa, vaikkakin hieman nihkeästi.
Hyvinhän Jonny joukossa viihtyy, kunnes tajuaa saaneensa hieman väärän kuvan gangsterielämästä. Joka päivälle ei ole intensiivisiä ryöstökeikkoja tai rajuja ammuskeluja, vaan enimmäkseen vain heitetään turhanpäiväistä läppää pubissa tai suunnitellaan pomon häitä. Vaan eipä hätää, tee-se-itse-Jonny alkaa järjestää toimintaa, ja hauskaa on. Eri asia onkin sitten, tykkäävätkö muut perheen jäsenet, tai toisen puolen gangsterit, joiden alueella Jonny häiriköi.
Heti alusta lähtien, ja siitä eteenpäin loppuun saakka, elokuva on täyttä viihdettä. Se ei kuitenkaan ole tyypillistä “kaikki räjähtää ja luoteja sinkoilee”-viihdettä, vaan rentoa, rauhallista viihdettä. Tämä lähtee mm. dialogista, joka on luonnollisuudessaan verrattavissa jopa Tarantinon leffojen sanailuihin, vaikkei tietenkään voikaan päästä samoihin ulottuvuuksiin. Täytyy myös kehua elokuvan hahmoja, jotka saavat persoonallisuutensa hauskan dialogin lisäksi myös heitä hyvin tulkitsevilta näyttelijöiltä, jotka ovat ainakin kotimaassaan suuria nimiä. Myös ohjaus toimii, leffaan on saatu juuri sopivan rento, lähes amatöörileffamainen fiilis. Harvinainen tapa tehdä gangsterileffa, mutta se vain toimii, ei voi mitään.
Tätä elokuvaa on hyvin vaikeaa kategoroida. Se ei ole tarpeeksi vakava ollakseen draama, eikä se ole niin alleviivaavan koominen, että sitä voisi kutsua komediaksi. Sen vuoksi ehdotankin, että luomme tässä ja nyt uuden kategorian vain tälle elokuvalle. Sen nimi on “viihde”. Juuri sitä tämä leffa on.
nimimerkki: Aleksanteri
