Alkaa olla jo vuosikymmen siitä, kun rovaniemeläinen hirviörock-yhtye Lordi löi läpi debyyttialbumillaan Get Heavy. Kauhuestetiikalla, komeilla monsterimaskeilla ja yksinkertaisella purkkahevillä pelanneen yhtyeen suosio huipentui vuonna 2006, kun se toi Suomelle sen historian ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan Euroviisuvoiton. Yhtyeen nimi oli kaikkien huulilla, lapset lauloivat kevätjuhlissa “Hard rock hallelujah” ja kansa juhli torilla.
Viisi vuotta myöhemmin jäljellä ei ole kuin rippeet. Levyt eivät mene kaupaksi, Lordin nimikkoravintola menee nurin ja velat painavat päälle. Tästä kertoo tuore Antti Haasen dokumenttielokuva Monsterimies, joka on piristävä poikkeus kotimaisten “suurmiesdokumenttien” aallossa. Se on katkeransuloinen tarina siitä, miten täydellinen omistautuminenkaan ei aina takaa amerikkalaisen unelman toteutumista.
Antti Haase on Lordin nokkamiehen Tomi Putaansuun lapsuudenystävä ja henkilökohtaisuus näkyy elokuvassa. Elokuva onnistuu tavoittamaan sellaista rehellisyyttä ja arkisuutta, mikä loisti poissaoloaan muun muassa vuoden takaisessa Teemu Selänne -dokumentissa. Putaansuu ei ole pyhimys, vaan kaikkine luonnevikoineenkin rakastettavan sympaattinen aikuinen pikkupoika, jonka vilpittömyys saa toivomaan hänelle ainoastaan hyvää.
Lordia enemmän elokuva kertookin nimen omaan Putaansuusta, jota entinen bändikaveri kuvaa osuvaksi eräänlaiseksi Peter Paniksi. Lapsesta saakka hirviöitä, kauhuelokuvia ja teatraalisia heviyhtyeitä pakkomielteisesti fanittanut Putaansuu elää joka päivä omaa unelmaansa, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Hänelle Lordi ei ole pelkkä työ, vaan elämäntapa.
Synkkäsävyinen ja surumielinen dokumentti on katsomisen arvoinen muistutus maailmasta jossa elämme, oli yhtyeestä mitä mieltä tahansa. Putaansuun taistelu suomalaisen musiikkikentän realiteettejä vastaan saa jopa hieman pahalle tuulelle. Voiko Suomessa jatkuvaa suosiota saavuttaa muuten kuin laulamalla samoja suomenkielisiä iskelmäralleja vuodesta toiseen? Miksi suhtaudumme nuivasti ja halveksuen heihin, jotka tekevät asioita eri tavalla – paitsi silloin kun sillä saa Euroviisuissa pisteitä?
Lordilla on kaikesta huolimatta paikkansa suomalaisessa musiikkihistoriassa. Itse en tule koskaan unohtamaan bändin näkemistä livenä Kuusisaaren lavalla eräänä syysiltana 13-vuotiaana poikana. Elokuvan näkemisen jälkeen tekee mieli käydä ostamassa kaikki Lordin levyt, vaikka vain kiitoksena – ja anteeksipyyntönä.
