Vuonna 1945 Nagasakiin pudotetun atomipommin uhrien muistopäivä lähestyy. Satelee ja paistelee. Isoäiti Kane (Murase) muistelee päivän tapahtumia ja kertoilee lapsenlapsilleen juttuja heidän edesmenneestä isoisästään. Lasten isät ja äidit ovat Amerikassa. Rahankiilto silmissään he ovat tehneet pitkän matkan Kanen rikkaan veljen luo, veljen, jota Kane ei edes muista. Veli houkuttelee mummoa Amerikkaan ja lähettää lopulta jopa poikansa Clarkin (Gere) tämän luokse.
Elokuun rapsodian lähtökohta on hyvä. Sen tarinakin vaikuttaa pikaisesti kerrottuna hyvältä. Kun leffan ohjaajana ja käsikirjoittajana on vieläpä ollut vanha mestari Akira Kurosawa, paketti näyttää päällisin puolin… oikein hyvältä. Näin lienee ajatellut myös yleisö, joka aikoinaan marssi Cannesiin katsomaan mestarin uutuutta. Jälkipolville säilyneiden tallenteiden mukaan hekin pettyivät. Ei ollut Kurosawa enää vireessä. Leffa laahustaa eteenpäin vain vaivoin jopa niissä kohtauksissa, joissa Kanen lapsenlapset ovat pääosassa. Oikeastaan juuri heidän skenensä ovat elokuvan suurin tervasammio. Välillä tekisi mieli napata fiskarsia kouraan ja teroittaa elokuvasta tylsyys pois. Vaikka eletäänkin lähes nykyaikaa, eivät leffan lapset edes onnistu vaikuttamaan kovin moderneilta.
Rapsodiassa on paljon kauniita kuvia. Takao Saito ja Masaharu Ueda ovat hoitaneet hommansa hyvin. Mitä kameran edessä tehtyyn työhön tulee, isoäiti Kanea esittävä Sachiko Murase vie kaljuuntuneen ja töpsöttelevän mummon roolin läpi hienosti. Richard Gerekin sopii osaansa, vaikka olisi luullut setä Samulin pakeilta löytyvän Clark-saniksi joku vähemmän ”American gigolo”. Isoäidin lähettyvillä hänestäkin tulee silti pelkkää rekvisiittaa.
Kurosawa on säästänyt parhaimman oivalluksensa elokuvan loppuun. Puolitoista tuntia mauttoman liemen litkimistä ei kuitenkaan katoa mielestä senkään jälkeen.
