Tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin ensimmäinen kausi loppui. Brother Justinin saarnaava ääni kantaa yli radioaaltojen. Samaan aikaan toisaalla Johto kertoo Benille, mikä on hänen tehtävänsä, eikä poika sulata sitä helposti.
Benin täytyy löytää Henry Skeeter, ennen Brother Justinia, joka ei lepää laakereillaan hänkään. Uuden seurakunnan lisäksi hän on päättänyt tehdä kaikkensa löytääkseen Skeeterin sekä pojan, joka ilmestyy hänen uniinsa. Siinä sivussa ehditäään paneutua myös muiden hahmojen kohtaloihin, sekä matkata mitä kummallisempiin paikkoihin.
Carnivàlen toinen, ja näillä näkymin viimeiseksi jäävä kausi on ensimmäistä julmempi, ja jopa välillä niin karu, etten ollut varma, jaksaisinko mukana loppuun asti. Kiehtovat hahmot ja tapahtumat pitivät kuitenkin otteessaan. Osan hahmoista oli aavikkotuuli vienyt mennessään. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt liiaksi, koska pääasia oli nähdä kuinka tässä kaikessa käy.
Carnivàle on taianomainen ja brutaali samaan aikaan, eikä siihen voi kuin ihastua. Sen tunnelmat vaihtelevat kuten myös sen rytmi. Välillä vauhti hidastuu liikaakin, mutta sitten matka taas jatkuu.
Sarjan kuvaus on yhtä upeaa kuin ensimmäisellä kaudella. En ainakaan keksi toista yhtä kaunista ja yhtä lailla realistisen näköistä sarjaa, jossa hienhajun voi haistaa ruudun läpi ja hiekkapölyn tuntea keuhkoissa.
Musiikilla on yhtä suuri rooli tunnelman luomisessa kuin ensimmäisellä kaudella. Kylmät väreet tulevat jo pelkän tunnusmusiikin kuulemisesta.
Teema “hyvä vastaan paha” kantaa sarjaa, mutta mikään ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Sarjassa on roppakaupalla mystiikkaa ja uskonnollisia sävytteitä samassa keitoksessa realismin kanssa.
Toisen tuotantokauden jaksot tuovat mieleen välillä X-filesin, vaikka liikutaankin ihan eri vuosiluvuissa. Osa Benin tapaamista hahmoista on niin outoja, että melkein odottaa Mulderin ja Scullyn tupsahtavan paikalle. FBI-tutkijoita ei jostain syystä kuitenkaan ilmaannu ruutuun. Mutta Carnivàlessa on tukuittain vahvaa osaamista. Näyttelijät muuntavat tämän sarjan täydeksi lihaksi. Kaikki tekevät vahvaa ja huikeaa työtä. Siinä on syy sarjan imuun. Täytyy saada tietää, kuinka näille ihmisille käy!
Kaikista hahmoista ei tarvitse pitää. Täytyy kuitenkin ihailla sitä taitoa, millä näyttelijät puhkuvat eloa näihin hahmoihin. He antavat kaikkensa. On kyseessä sitten halvan näköistä erotiikkaesitystä illasta toiseen tekevät ja vapaa-ajalla toistensa kurkuissa olevat äiti ja tytär, Rita-Sue ja Libby, tai rampaantunut entinen baseball tähti, Jonesy.
Clancy Brown, joka esittää Brother Justinia on ihan nappivalinta rooliinsa. Hän osaa olla todella pelottava. Kemia Justinin ja hänen Iris-siskoaan esittävän Amy Madiganin välillä on uskomaton. On todella hienoa katsoa sarjaa, jossa hahmot ovat muutakin kuin pintaa.
Harmillisinta tässä kaikessa on se, että Carnivàle jää kesken. Luin, että sarjaa olisi suunniteltu kuudeksi tuotantokaudeksi, mutta rahoitusta ei tullut, koska sarja ei ollut tarpeeksi suosittu. Tämä sarja oli liian outo valtavirralle, mutta kukas meitä muita auttaa? Koko kiertävään tivoliin ehtii kuitenkin kiintyä syvästi kahden kauden aikana ja sitten pitäisi vain selvitä, vaikka tietää, ettei heitä välttämättä enää tapaa.
