Hénri Charrieren omaelämänkerralliseen romaaniin “Vanki Nimeltä Papillon” perustuva elokuva Papillon on loistava pläjäys. Yksi parhaista ikinä kuvatuista vankilastooreista.
Papillonina tunnettu ranskalaismies tuomitaan elinkautiseen murhasta. Sitkeästi mies väittää ettei ole sitä tehnyt. Matkalla saarivankilaan, Papillon tutustuu rikolliseen nörttiin, Degaan. Dega palkkaa Papillonin suojelemaan itseään, mutta heidän “ammattisuhteensa” muuttuu vankilassa ystävyydeksi. Papillon ei kuitenkaan aio jäädä vankilaan mätänemään, vaan päättää paeta. Tästä alkaa huimien seikkailujen ja epätoivoisen vapaudenkaipuun kyllästämä selviytymistarina.
Kaunista, mutta julmaa. Sitä Papillon on. Kaunista mutta julmaa. Papillon on uskomattoman rankka ja hieno elokuva. Sen ohjannut Franklin J.Schaffner on ohjannut muitakin loistavia leffoja, mainittakoon Panssarikenraali Patton. Ohjaus on nytkin loistavaa. Nimiosanesittäjä Steve McQueen on tunnettu lähinnä äijärooleistaan (mm. Liekehtivä Torni), mutta hienostipa menee tällainenkin suoritus. Kyllä Steve kuuluu meikäläisen suosikkeihin. Samoin kuuluu toinen hieno mies, Dustin Hoffman. Nappisuoritus pikkumieheltä, minkäs teet. Kässäri hipoo täydellisyyttä. Lähes kaikki on kohdallaan, mutta mikään ei ole täydellistä.
En keksi yhtään hyvää syytä minkä takia en antaisi Papillonille täysiä pisteitä. Silti se ei vain tunnu ansaitsevan ihan sitä viittä tähteä. En tiedä miksi, mutta ei. Neljään ja puoleen on siis Papillonin tyytyminen. Se on hieno elokuva, joka paranee vain uusilla katsomiskerroilla. Itse olen nähnyt sen kaksi kertaa, ja toivon että paranee vielä kolmannella ja neljännelläkin kerralla… Ne tulevat varmasti.
Kyllä vain, loistoelokuva.
