Olisipa mukava sanoa, että Darren Aronofsky on luonut upean tanssielokuvan. Siis sellaisen, jossa hän käyttäisi tanssia tarinan kertomiseen ja antaisi katsojan ahmia silmillään tätä visuaalista taidetta. Jo Black Swanin ensimmäisessä kohtauksessa käy kuitenkin ilmi, ettei tämä oikeastaan ole tanssielokuva. Joka muuta väittää, menköön katsomaan Busby Berkeleyn mestariteoksia ja jälkiruuaksi vaikka Billy Elliotia. Black Swanissa tanssijoista näkyy suurimman osan ajasta niin vähän, että sitä voisi kutsua jo peittelyksi. No, toisaalta elokuvan päärooleja esittävät ei-tanssijat, joten heillä lienee tällä alueella puutteita harjoittelurupeamista huolimatta.
Audrey Hepburnin tavoin elegantti ja hento Natalie Portman vie elokuvan pääosaa kuin taitava kavaljeeri tanssipartneriaan: Koko ajan tuntuu siltä kuin Portman ja Nina Sayers, hänen roolihahmonsa, olisivat yhtä. Nina on balettitanssija toisessa polvessa. Jos tahtoo olla täydellinen tässä taiteenlajissa, sille pitää antaa kaikkensa ja Ninahan yrittää.
Ninan äiti (Hershey) kohtelee tytärtään kuin varjelusta tarvitsevana pikku prinsessana. Tanssistudiolla koreografi Thomas (Cassel) puhuttelee prinsessakseen vain tietynlaisia tyttöjä. Pitkään nupullaan ollut Nina havahtuu paineen myötä; Joutsenlammen keskeinen rooli lankeaa hänelle, ja hänen on löydettävä itsestään valkoisen joutsenen lisäksi musta. Karkeammin ilmaistuna, madonnan lisäksi hänen pitäisi olla huora. Uuden puolen löytämiselle tulee kiire, sillä muualta juuri muuttanut Lily (Kunis) tuntuu löytävän nämä puolet itsestään helpommin kuin Nina.
Aronofsky kertoo samalla sekä kasvutarinaa, että tarinaa kovan kilpailun maailmasta. Yhdellä tapaa Nina on kuin Hämähäkkimies, muuttuvan vartalonsa ja halujensa yllättämä nuori. Siinä missä Hämis ehkä silti jäisi tumputtamaan sänkyynsä, Nina sitoo tossut jalkaansa ja yrittää löytää täyttymyksen tunteen tanssien. Traagista kyllä, hän luulee tekevänsä oikein, mutta mitä kovemmin hän hioo taitojaan, sitä etäämmälle hänen tavoitteensa karkaa. Korvaajia tuntuu kohta löytyvän joka nurkalta. Silloin Ninaan iskee kestämätön kutina.
Black Swan yhdistelee luovasti Joutsenlampea johonkin sellaiseen, joka voisi olla vaikkapa Marilyn Monroen elämänkerta. Nina on hahmona niin äärettömän haavoittuvainen, että välillä hän tuntuu yhtä epätodelliselta kuin ikoninen Monroe. Kuten Monroeta, oman mielen demonit alkavat kalvaa Ninaa, ja sen rinnalla vastakkaisen sukupuolen Seven Years Itch ei ole oikein mitään. Tästä kurimuksesta Aronofsky esittää sellaisia kuvia, joita kaikki Natalie Portmanin perään kuolanneet pojat ja miehet ovat aina halunneet nähdä. Tässä kontekstissa nuo kuvat eivät kuitenkaan ole myyntikikka. Kiihottuminen ja jonkinlainen tyrmistys käyvät tämän elokuvan piirissä rinta rinnan.
Jos Black Swania vertaa vaikkapa Aronofskyn The Fountainiin, joka sekin sisälsi fantasiaa, on Ninan koettelemus tiiviimpi ja kerronnallisesti onnistuneempi. Elokuvasta löytyy paljon sellaista, mikä ei ensimmäisellä katsomiskerralla varmasti kenellekään täysin aukea. Silti se on sujuvampi kuin The Fountain, joka levisi vähän joka suuntaan kuin kadulle kaatunut sokerilimu. Aivan kuten Aronofskyn edellinen, The Wrestler, Black Swan ei ole makeaa tusinatavaraa, mutta se nousee taatusti monien huulille palkintogaaloissa.
Kaikesta huolimatta Black Swania ei voi pitää täysin onnistuneena. Sen pitkät tanssikohtaukset ovat jossain määrin vailla mieltä, kun kamera kuvaa tanssijoista vain esim. heidän yläruumistaan. Kasvot ja ääniraita kertovat sen, mitä normaalissa tanssiesityksessä luettaisiin esiintyjän koko vartalosta. Oikeastaan ratkaisu toimii, mutta tanssin sijasta olisi yhtä hyvin näin voitu kuvata vaikka harpunsoittoa. Samaan syssyyn voi todeta, että elokuvan hahmot Ninaa myöten ovat melko yksipuolisia. Onneksi Portman ja kumppanit pystyvät muuhunkin kuin vain luettelemaan vuorosanojaan. Lisäksi kamerantakainen porukka osaa maalata tekstiin kunnon perspektiiviä. Ellei näin olisi, tämä leffa olisi joutsenen sijasta karrelle poltettu ankka.
