Tokiossa on polttava helle. Nuori rikostarkastaja Murakami (Mifune) joutuu taskuvarkauden uhriksi ja hänen virka-aseensa, puoliautomaattinen ja täyteen lipastettu Colt varastetaan. Tästä harmistuneena hän anoo eroa, mutta määrätään kokeneen komisario Saton (Shimura) työpariksi.
Tässä on todella kiinnostava ja yllättävä elokuva Kurosawalta. Poliisijännäri, jonka juonikuviota on sittemmin matkittu useaan otteeseen ja ajoittain korkeammalla tasolla, vaikka tässä elokuvassa on jo kaikki tarpeelliset tekijät – nuori hurjapää, vanhempi kyynikko ja inhottava roisto, joka on myös motivoitu. Lisää yhtälöön karun realistinen kuvaus sodan jälkeisestä Japanista ja hieman tiivistä toimintaa niin saadaan aikaan hyvä elokuva.
Kurosawan ohjaus on taatun hallittua ja Ryuzo Kikushiman kanssa tehty käsikirjoitus on tiivis ja moraalisesti kantaa ottava. Tämä on yksi harvoja poliisidekkareita, joissa päähenkilöä motivoi suora kunnia ja velvollisuuden tunto. Tutkimus vie läpi Tokion alamaailman ja rikollisuuden kohdaten muutamia todella outoja tyyppejä. Pieni tapahtuma ja pieni esine on yksittäisen ihmisen pelastuksen päämääränä ja lopussa hän saa ristiretkensä loppuun. Tähän liittyy enemmän sattumana aseita välittävän ketjun paljastuminen, joka ei ole suuri elementti tarinassa.
Toshirô Mifune tekee suorituksensa Murakamina erinomaisella taidolla ja osoittaa osaavansa näytellä muutakin kuin samuraita, vaikka samaa ankaruutta on havaittavissa myös Murakamissa. Takashi Shimura on arkkityyppinen valistaja ja ohajaaja nuorelle sankarille muodostaen rauhallisemman kiintopisteen Mifunen räjähtävämmälle suoritukselle.
Kuitenkaan tarina ei toimisi ilman että roistoa ymmärrettäisiin ja vaikka varsinainen roisto on vain muutamissa kohtauksissa läsnä, läsnäolo tuntuu. Katsoja odottaa näkevänsä ilkeän raivoajan ja sitten ilmeneekin että tämä hirviö on tavallinen ihminen, joka ei sanottavasti eroa Murakamista yhtään. Toinen vain sattuu olemaan poliisi, toinen rikollinen. Näiden hahmojen samankaltaisuutta painotetaan lopussa tehokkaasti jättäen erinomaisen jälkimaun. Tässä elokuvassa on kuitenkin heikkoutena liiallinen pituus. Alku tuntuu laahaavan ja keskivaiheilla tarina laahaa myös hitaasti, vaikka lopussa tunnelma on taas tiivis.
Hieno ja tyylikäs poliisijännäri, joka osoittaa lajityypin toimivan ilman räjähdyksiä tai hurmioitunutta väkivaltaa.
nimimerkki: Jurpo
