Surullisen hahmon ritari, Don Quijote, voisi helposti olla säälittävä idiootti. Sellainen vähemmän kiinnostava ja tuskin ollenkaan rakastettava luuseri, josta ei kannattaisi puhua puoltakaan sanaa. Mutta Cervantesin ritarimies ja hänen uskollinen kumppaninsa Sancho Panza eivät ole yhdentekeviä. Heistä on tehty niin balettia kuin elokuvaakin. Yksi viimeisimmistä yrittäjistä elokuvan puolella on Terry Gilliam, jonka kohdalla projektissa oli, kuten tunnettua, ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Monien mielestä Neuvostoliiton aikoina kuvattu versio on paras.
Jo ensisilmäys neuvostoliittolaisten versioon antaa hyvän vaikutelman. Nikolai Tserkasov on hahmoltaan kuin luotu Don Quijoteksi, hän on pitkä ja hontelo, mutta sen lisäksi hänen silmistään paistaa avoin vilpittömyys. Juri Tolubejev ei jää yhtään häntä huonommaksi valinnaksi omaan rooliinsa. Hän on Sancho Panzana hyvin lähellä niitä reheviä ja kansanomaisia hahmoja, joita mm. Reino Valkama tulkitsi aikoinaan monissa kotimaisissa elokuvissa. Elokuvan edetessä ei voi olla huomaamatta, että jopa eläinnäyttelijät, erityisesti Sanchon aasi, ”eläytyvät” osiinsa erittäin hienosti – olematta kuitenkaan Lassien kaltaisia superinhimillistettyjä karvanassuja. Kunnia kouluttajille, mutta myös älykkäille nelijalkaisille.
Don Quijoten tarina käynnistyy hänen kotikylästään. Alati armotta paahtavan auringon lämmittämä seutu on pullollaan köyhiä, jotka yrittävät elää elämäänsä kuikin tavallaan. Don on lukinnut itsensä sukulaistensa hämmennykseksi kirjastoonsa, jossa hän saa kuningasideansa ritariksi ryhtymisestä. Tämä hullutus on alkanut ihastuksesta kauniiseen ylhäisöneitoon. Periksiantamattomuutta ja hyväntahtoisuutta uhkuva Don karkaa ikkunasta suureen maailmaan, houkuttelee itseään vähän lähempänä todellisuutta olevan Sancho Panzan mukaansa ja yhdessä he karauttavat kohti seikkailuja. Mutta minne Don kumppaneineen kulkeekin, aina parin hyvät teot tuntuvat kääntyvän heitä itseään vastaan. Vaan Don Quijote ei lannistu.
Tarina on koskettava, mutta myös opettavainen kertomus ihmisten raadollisuudesta, hyvästä tahdosta ja ystävien merkityksestä. Elokuvan rytmitys on kohdallaan ja Don Quijoten harhat on esitetty tavalla, joka ei ole vanhentunut vieläkään. Vaikka elokuvan värit ovat 1950-luvulta hiukan haalenneet, sen kohtauksissa on edelleen imua – ainakin yhtä paljon kuin Mona Lisan hymyssä. Aika komea leffa.
