Jos mielessään halajaa vaikuttavaa elokuvaa, Inho saattaa olla siinä tapauksessa toiveiden täyttymys. Sen pieni maailma ei kovin kauas yhdestä asuntopahasesta ulotu, mutta eipähän tarina pääse pahasti rönsyilemäänkään.
Helen (Furneaux) ja Carol (Deneuve) Ledoux asustavat kahden vieraalla maalla. Carol on siskoksista nuorempi, herkkä ja hiljainen blondi, jolla on päivätyö kauneussalongissa. Siellä ajan rypistämät rouvat puhuvat pääasiassa pahaa miehistä. Kun oma sisko lähtee ukkomiehen (Hendry) kainalossa ulkomaanmatkalle, Carolin mieli myrkyttyy entisestään. Neljä seinää, laittamaton jänispaisti ja suljetut ovet luovat kohta sellaisen ilmapiirin, ettei mukava serkkupoikakaan (Fraser) tahdo päästä tunkeutumaan sen lävitse. Seksuaalinen ahdistuneisuus löyhkää kuin tunkio kesäkuumalla, mutta jotkut elävät siitä niin kaukana, etteivät he haista sitä. Eivät ennen kuin tunkio kasvaa niin suureksi, että se haittaa heidänkin maisemaansa.
Polanskin ensimmäinen englanniksi näytelty elokuva on tarjoaa hienoja symbolisia kauhuelementtejä. Toisin kuin monessa uudemmassa kauhuelokuvassa, Inhossa on muutamia todellisen oloisia henkilöitä, jotka herättävät siis aidosti sääliä. Maailmaltaan se on kuitenkin osittain jotenkin vanhanaikainen, ainakin esittäessään naisten mahdollisuuksia elää ja edetä elämässään. Ainut mahdollisuus tähän näyttää nimittäin (Carolin näkökulmasta) olevan miehelään meno. Toinen erään sortin epäkohta löytyy kielestä. Päähenkilöiden kankea englanti raikaa myös kohtauksissa, joissa he voisivat yhtä hyvin puhua rehellisesti ranskaa. Miksi tällainen ratkaisu on tehty, sitä ei perustella. Katsojaa saattaa jäädä kaihertamaan myös tietynlainen alleviivaamattomuus niiden perimmäisten syiden kohdalla, jotka johtavat elokuvassa sen nimielementin alla tehtäviin tekoihin. Näin ajatellen Inho on kuin tikapuut, joiden yksi puola on korvattu hologrammilla. Se voi jättää kokonaisuudesta hiukan epävarman fiiliksen.
Mustavalkoinen Inho on pienimuotoisuudestaan huolimatta visuaalisestikin aika näyttävä leffa. Nuoren naisen mielessä kummittelevat asiat tuodaan näkyville mielenkiintoisesti ja hätkähdyttävän oikea-aikaisesti. Asioiden esittämistapa on jälleen kerran ajalleen tyypillinen, mutta tässä tapauksessa täydellisen sopiva. Cameoroolissa lusikansoittajana nähtävä Polanski on siis onnistunut tässä missiossaan.
Vaikka Caroliin voi olla vaikea samaistua, häntä voi kuitenkin yrittää ymmärtää. Catherine Deneuve on toki kaunis nainen, mutta myös tavattoman taitava eläytyjä tässä roolissaan. Suoritus on ehdottomasti yksi naisen parhaimmista.
Yhteenvetona, leffa kertoo seksuaalisesti ahdistuneen naisen tarinan. Polanski hyödyntää siinä hienosti mm. visuaalisia keinoja tehdäkseen naisen kokemukset selviksi myös yleisölle. Vaikka jotkin pikku asiat vaivaavat kokonaisuutta, Inho puree varmasti.
