Olen rakastanut Tim Burtonia oikeastaan siitä hetkestä lähtien kun näin Beatlejuice-pahviständin elokuvateatterin edessä noin parikymmentä vuotta sitten. Michael Keatonin hahmo näytti vain niin ällistyttävän hienolta. Olin silloin kuitenkin liian nuori Burtonille ja kieltäydyin menemästä katsomaan elokuvaa, vaikka liput oli ostettu viisi minuuttia aiemmin. Rakkaus oli kuitenkin syntynyt.
Huipun Burtonista tekee hänen tapansa luoda erilaisia maailmoja. Hän vie aikuiset satujen sisälle, niin syvälle, ettei sieltä aina haluaisi pois tullakaan. Olen mennyt näihin maailmoihin aina kun se vain on ollut mahdollista. Sitten tuli Sweeney Todd. Lempinäyttelijäni Johnny Deppin tähdittämä musikaali, joka näytti trailerissa huikealta.
Visuaalisesti Sweeney Todd onkin ehtaa Burtonia. Ilman ääntä tätä katselisi mielellään. Liian synkeä se vain oli, pidän kyllä goottisävyistä, mutta tässä elokuvassa oli paikoitellen niin synkkää, että tapahtumista oli hankala ottaa selkoa. Aurinkoiset jaksot näyttivätkin mielestäni kauneimmilta. En tiedä miksi Sweeney Toddista oli pitänyt tehdä näin musta, että se haittaa katsomista. Hyvännäköistä synkkyyttä Burton on tuonut kankaalle mm. Päättömässä ratsumiehessä ja Saksikäsi Edwardissa.
Sitten musikaaliosuuteen, arvostan ihmisiä joiden mielestä tämä oli hyvä musikaali ja joiden mielestä Johnny Depp hoiti lauluosuudet hyvin. Olisin kovasti halunnut pitää tästä elokuvasta ja Johnny Deppistä Fleetstreetin paholaisparturina. Ikävä kyllä näin ei käynyt. Ainoa tunne, jota elokuvan edetessä koin, oli suunnaton myötähäpeä. Laulu ja laulut olivat kamalaa kuunneltavaa. Musiikki oli ihan hirveää höttöä, josta ei saanut mitään otetta. Elokuvasta ehkä 95% koostui näistä lauluista, joten penkissä pyöriskelystä ei tullut loppua. Mietin oliko vika vain lauluissa, vai oliko ajatus Johnny Deppistä laulamassa vain liian hirveä? Olen tullut siihen tulokseen, että vika oli lauluissa ja niiden määrässä. Ei ollut väliä kuka lauloi, tulos oli ihan yhtä kamala. Tämä oli hyvin surullista, sillä mielestäni myös Helena Bonham-Carter ja Alan Rickman ovat olleet hyviä suurin piirtein kaikissa rooleissa, joissa he ovat olleet. Depp on kuitenki mielestäni ollut tähän asti mahtava kaikessa mihin on tarttunut. Hän on pelastanut muuten surkeita elokuvia vain omalla näyttelijäntyöllään. Siksi tämän elokuvan katsominen oli tavallaan surullista. Hienoin kohtaus koko elokuvassa oli loppukohtaus, johtui varmaan siitä että laulukin loppui.
