Eletään 70-lukua. Hirmuisen joulujuhlan jälkeen 12-vuotias Esko (Enbuske) pohtii syviä ajatuksiansa sillalla. Edellisenä kesänä poika nimittäin ymmärsi, että hänestähän tulee Kahlekuningas. Lapsuus loppuu ja Esko oppii tekemään asiat “sillviisiin oikealla tavalla väärin”. Tai jotakin.
Ohjaaja Arto Koskinen on myöskin käsikirjoittanut esikoiselokuvansa. Leffa pohjaa kuulemma hepun omiin lapsuuskokemuksiin, mikä on takuulla edesauttanut letkeää, mutta uskottavaa yleisfiilistä. Käsiksessä on reippaasti yhtäläisyyksiä Mikael Niemen loistokirjaan Populaarimusiikkia Vittulajänkältä, muttei häiritsevästi. Visuaalisuus on Koskisella hanskassa pienemmälläkin budjetilla. Musapuolessa olisi hiukka hiomista – lopun oivaltavaa ulvomissäveltä hinkataan ihan liikaa. CMX:n tunnari Minun sydämeni on särkynyt sopii lopputeksteihin mainiosti, joskin radio ehti kuluttaa biisin puhki.
Sivuhahmoja on runsaasti, ja ne ovat toinen toistaan herkullisempia – Peltolan sotatraumoista kärsivä vaari, Maija Junnon tympääntynyt äitimuori sekä leffan helmi; Helan esittämä kommunistipappa. Siinä missä sivupeesaajat ovat loistavia, Eskon omat kuviot jäävät liian vähälle. Houdini-ajatus jää jotenkin puolitiehen, ja sotavertauksiin on upottu liiaksi. Enbuske oli näyttelijänä mukiinmenevä, mutta positiivisempi yllätys oli Patrickia esittävä Lundberg.
Hienoista hahmoistaan huolimatta Kahlekuningas ei yllä ikimuistoisimpien nuoruuskuvausten kastiin. Lopputulos on silti ollut tekijälleen epäilemättä hyvä harjoituselokuva ennen astumista isompiin saappaisiin.
