Charlie Barret (Christopher Walken) joutuu kidnappauksen uhriksi. Kaappaajina on neljä vähemmän nokkelaa jehua: Avery (Henry Thomas), Max (Sean Patrick Flanery), Brett (Jay Mohr) ja T.K (Jeremy Sisto) ja kaappauspaikkaa isännöi Ira (Johnny Galecki) vähemmän innokkaasti. Ideana on kuitenkin kiristää gangsteri Barrettia käyttäen rahat erään toisen kidnappauksen purkamiseen. Gangsteripomo (jopa entinen) ei ole mikään helppo panttivanki ja kaiken lisäksi Lono (Denis Leary) on jäljillä ja hän on aika ilkeä tapaus rauskusaappaineen.
Peter O’Fallon ohjastelee leffan joka yhdistää kidnappausdraamaa, pikimustaa komediaa ja psykologista juonittelua tarinassaan. Se ei ole mikään käsikirjoittamisen mestariteos, mutta sitäkin enemmän se on näyttelijöiden elokuva. Toimintaa on siis erittäin vähän ja pääosa onkin juuri tiukkaa dialogia nyansseineen.
Christopher Walken on leffan keskipiste ja kardaaniakseli pahaenteisenä gangsterina joka ei ole enää yhtä vaarallinen kuin oli, mutta hän on useita suuruusluokkia kaappaajiaan ovelampi, kekseliäämpi ja häijympi. Lyhyesti sanoen pikkukalat ajoivat hain rysään ja huomasivat virheensä vasta kun olivat törkkineet sen hereille. Hän on se hienovarainen, tarkkaavainen roisto joka pystyy rikkomaan löperösti tehdyn “suunnitelman” pelkillä sanoilla ja parilla sovelletulla havainnolla. Denis Leary antaa maanista energiaa Lonona joka puhuu kohteliaasti, pahoittelee rikkomaansa leivänpaahdinta ja hän on todella ylpeä rauskusaappaistaan. Epätoivoiseen suunnitelmaan turvautunut kaappaajaryhmä on pätevyydeltään vähemmän näyttävä kokoelma yhden piirteen persoonia, mutta he ovatkin se ryhmä jolle jesseteipillä tuoliin kahlittu hai on pelkkä suupala.
Juonessa on käänteitä ja komediaa, joskin tietyt ratkaisut ja ideat ovat aika heikkoja ja leffa ilmiselvästi pyrkii olemaan jotain suurempaa kuin se oikeasti on. Onneksi rooleihin on saatu lujia nimiä ja tunnelmakin on kohdillaan, joten leffa jättää hyvän jälkimaun. Varsinainen sisältö on aika ohut ja mauton, mutta roolituksen maustekuorrutus toimii.
