Viimeinen yhteys: The Dead Zone on Stephen King –filmatisointi reilun parinkymmenen vuoden takaa eli 80-luvun hulluilta vuosilta, joiden aikana Kingin nimi oli jokaiselle ohjaajalle tavoittelun arvoinen. Ohjaustyön saikin myöhemmin kulttimainetta kauhuleffoillaan niittänyt David Cronenberg (mm. Scanners, History of Violence) ja pääosan vähintään yhtä maineikas mies: Christopher Walken.
Lievätkö sitten odotukset olleet liian korkealla, mutta kovin on vaivaista ja vilpoista Dead Zonen eteneminen tarinankuljetuksentiellä. Ainakin allekirjoittaneelle kolmen kivenkovan tekijän (edellä mainitut kuuluisuudet) nimet loivat kuvan kirkkaasta mestariteoksesta, mutta harmillisesti hienon idean varan pohjautuva elokuva herää henkiin vasta viimeisillä kuolonkorahdusta muistuttavilla minuuteillaan. Silloin kyllä painaudutaan penkkiin kuin naulittuna ja tunnekuohu pyyhkii ylitse, mutta mites sitten ne ensimmäiset viisi varttia?
Johnny Smith (Walken) on tavallinen opettajamies. Onni odottaa kulman takana ja rakkauskin tuntuu kukoistavan. Sitten kuin salamaniskuna kaikki muuttuu. Kingille niin tyypillinen ratkaisu eli auto-onnettomuus on pyyhkäistä Smithin elävienkirjoista, mutta jotenkin elämänlanka kestää. Vakavan onnettomuuden aiheuttama koomatila vaatii kuitenkin viisi vuotta. Moisessa ajassa kaikki ehtii muuttua.
Herätessään Smith on uusi mies. Eikä tällä tarkoiteta pelkästään sitä, että hänen ennen kukoistanut elämänsä on tiessään, vaan hänellä on myös salaperäinen kyky: hän kykenee kosketuksesta näkemään tulevaisuuteen. Siinä leffan juju piileekin. Herra Smith koikkaroi apeannäköisenä ruudulla tovit, mutta taustalla piilee se suurempi sanoma. Onko kyky nähdä toisen elämän käänteisiin lopulta apu vai taudinkaltainen ongelma? Lahjoista suurin vai tieltä pois suistava kirous?
Cronenberg ohjaa viisaasti, mutta säästää paukkuja liikaa loppumetreille. On suuri vaara, että Pena Peruskatsoja luovuttaa kesken puolivälin paikkeilla. Sen verran verkkaasti tarina polkee eteenpäin. Smith tapaa uusia ihmisiä ja kurkkii näiden sisälle kuin mikäkin pikkupervo. Näyt eivät ole kauniita, tuntuu että kuolema kummittelee joka kulman takana ja Johnny-boy on se, joka joutuu tietämään kaiken tämän.
Viisi vuotta koomassa kuulostaa höpsöltä. Höpsöltä näyttää elokuvan ulkoasukin hetkittäin, mutta se sallittaneen idean ollessa kokoavana voimavarana. Walken on tuttuun tyyliinsä vaivautunut ja kulkee silmät sirrillään. Ja tässä(kin) osassa se toimii. Martin Sheen onnistuu pienessä roolissaan luomaan kuvan erittäin veemäisestä poliitikosta, ja ansaitsee näin pienen sulan hattuunsa. Vanhaherra Herbert Lom esittää tarinan psykologisetää ja kokoaa eksyksissä olevan Smith-paran aatoksia kokoon tyylikkäästi.
Loppu on mahtava. Idea myös. Silti kokonaisuus käsittää liian monta unettavaa seikkaa, jotta Cronenbergin tuotos kohoisi mestariteokseksi. Nyt The Dead Zone on elokuva, jonka muistaa vain muutamasta hienosti toteutetusta osa-alueesta, ei enempää eikä vähempää. Kun vielä alun onnettomuuden kuvailu on Kingin kirjoittamista lukuisista auto-onnettomuuksista kököimmin toteutettu, ei Arsi kehtaa antaa kolmea pointsia enempää. Ei, vaikka Jumalalliset voimat tavallisen pulliaisen käsissä ovatkin pelottavia ja loppu kaihoisan kaunis.
