[I]Casablanca[/I] on myyttinen elokuva. Se on täynnä yleiseen tietoisuuteen junttautuneita kohtauksia, ikimuistoisia henkilöhahmoja ja napakoita repliikeitä. Suurella epäluulolla aloin siis karsastamaan tätä legendaa, sillä klassikko ei tarkoita hyvää elokuvaa.
Ollaan poliitisesti värikkäällä alueella: Vichyn Ranskan hallinnoimassa Casablancassa, Pohjois-Afrikassa. Se on korruptoitunut ja puolueeton – täydellinen miljöö vakoilulle. Rick Blaine (Humphrey Bogart) on maailmaa pitkin ja poikin resunnut amerikkalainen. Hänelle maistuu rööki ja viina ja hän on kaikkea kohtaan itsekeskeisen puolueeton. Eli luotettava, sillä hänellä ei ole ihanteita. Yhtenä iltana hallinnoimaan Rickin giniluolaan ilmaantuu haamu menneisyydestä Ilsa Lund (Ingrid Bergman) ja siitähän syntyy melkoinen ihmissuhdesoppa. Mutkikasta kieppiä sotkee hyytävä majuri Strasser (Conrad Veidt), melkoisen kyvykäs Victor Laszlo (Paul Henreid) ja rehellisesti korruptoitunut paikallinen poliisprefekti Louis Renault (Claude Rains). Varsinainen juoni mahtuu muutamiin kohtauksiin, mutta niiden väliin on mahdutettu upeita kohtauksia joissa henkilöhahmot luodaan eläviksi.
Humphrey Bogartin upeasti olema Rick on äärimmäisen maskuliininen mies. Hän on siis kyyninen, sarkastinen ja avoimesti piittaamaton ihmisistä ja tapahtumista. Tai tämä on se illuusio mikä katsojalle annetaan, sillä kun tämän kuoren arkaan kohtaan törkätään hän muuttuu syväksi, tuntevaksi, herkäksi ja kärsiväksi ihmiseksi. Pyyteettömäksi sankariksi joka myös uhrautuu tärkeiden hänelle asioiden vuoksi. Ei kylläkään halusta, vaan tarpeesta. Bogartin remucharmin vastapainona on Paul Henreidin tyylikkäästi olema Victor Laszlo, joka on hillitty, tyyni ja rauhallinen. Romanttiseen kolmiodraamaan on siis kaksi täydellistä kärkeä: tunteellinen ja rauhallinen. Hienona piirteenä kumpaakaan ei esitetä toista heikompana tai huonompana vaihtoehtona varsinaisen romanttisen keskuksen kannalta.
Ingrid Bergman ei ehkä ole tarinan päähenkilö, mutta kun kyse on romanttisesta juonteesta hän on keskus ja aivan uskomaton sellainen. Tyylikkään kauneuden lisäksi hänellä on kiistatonta karismaa eikä kyseessä ole myöskään aivoton kaunistus, vaan ovela manipulaattori. Kyseessä on kylläkin sellainen tapaus että päätös on tehtävä hänen puolestaan, sillä vain ulkopuolinen, mutta salaisuudet tunteva voi sen hoitaa ja viisaana naisena Ilsa Lund myös osaa noudattaa saamaansa perusteltua neuvoa.
Vaikka pääosakolmikko on loistava kolmiodraama ei sivuhahmojakaan voi moittia. Claude Rains on mainio avoimesti korruptoituneena poliisiprefektinä, mutta kuitenkin osoittaa vähäistä idealismia. Hän vain aikoo tienata tekemällä moraalisesti oikein. Sydney Greenstreet on järkälemäinen isoroisto joka kuitenkin osaa olla sydämellinen toimissaan ja käyttää fetsiä. Peter Lorre tuo sen macguffinin tarinaan hermostuneena kelminä ja Conrad Veidt on hyytävä ja pätevä natsi.
Hienon kolmiodraaman lisäksi mukana on myös vakoiludraamaa upeassa miljöössä. Ohjauksesta vastaava Michael Curtiz luo silkan klassikon. Tässä tapauksessa maine hyvänä elokuvana on täysin ansaittu. Ajoittainen hidastelu kuitenkin nakertaa nappisuorituksen pois, mutta tällaisenakin [I]Casablanca[/I] on laatutyötä.
