Puhuttaessa japanilaisista elokuvaklassikoista tyypillisesti muistetaan yleensä mainita toista maailmansotaa seuranneet Akira Kurosawan, Kenji Mizoguchin ja Yasujiro Ozun tuotantoa klassisina esimerkkeinä sikäläisestä huippuosaamisesta, mutta todellisuudessa elokuvanteon jalo taito oli idän ihmemiehillä hallussa jo vuosikausia ennen kansainvälistä läpimurtoakin. Mikio Narusen Wife! Be Like Rose on yksi monista kotimaassaan rakastetuista perusteoksista, joista harvoin kirjoitetaan länsimaisissa alan kirjoissa ja lehdissäkään – vaikka syytä olisi!
Vajaan vuoden ennen tämän elokuvan ohjaamista, heti [movie]Street Without End[/movie]in jälkeen, Mikio Naruse vahtoi tunnetusti Shochikulta PCL:lle ja samalla mykkäelokuva vaihtui varsin sujuvasti äänisellaisiin; pelkästään vuonna 1935 Naruse ohjasi ainakin viisi elokuvaa, joista tämä on kolmas ja kaikkein kuuluisin. Wife! Be Like Rose on samalla ensimmäinen länsimaissa koskaan teattereissa asti julkaistu japanilainen elokuva, minkä luulisi jo yksinään kertovan jotain tämän arvostuksesta omana aikanaan.
Wife! Be Like Rose on tarina keskiluokkaisesta runoilijaäitinsä luona asuvasta aikuisesta Kimikosta, hääseremoniaansa varten erossa asuvaa etäiseksi jäänyttä isäänsä kaipaavasta nuoresta naisesta, jolle selviää isän olevan oikeasti toisen perheen kanssa elävä epäonnistunut haaveilija ja nahjus. Lopulta Kimiko kuitenkin kokee sympatiaa vanhaa miestä kohtaan huomattuaan miten rakastava tämä on uutta perhettään kohtaan sekä ymmärrettyään tämän vaikean suhteen äitiinsä.
Narusen kolmatta äänielokuvaa katsoessa ei todellakaan uskoisi kyseessä olevan niinkin varhaisen uutta teknologiaa hyödyntävän teoksen, niin hienosti Naruse on mykän ajan tekniikkansa saanut istutettua tähänkin. Oikeastaan muiden ohjaajien aiempi tönkköys selittynee ainakin osittain vanhempien kameroiden meluisuudella, jota vaimentamaan luodut viritelmät rajoittivat ilmaisua huomattavasti. Naruse ilmeisesti vaihtoi uudempaan siinä määrin myöhään, että kehittyneempää tekniikkaa oli jo olemassa ja mykän elokuvan kerronnalliset hienoudet saatiin sellaisenaan käännettyä myös äänielokuvan kielelle.
Kuten niin monessa narusessa ennen jälkeen Wifen, tätäkin katsoessa tunteet luisuvat jälleen sujuvasti laidasta laitaan: välillä liikutaan komedian puolella, välillä ollaan menossa melodraamaksi ja välillä tunnelma on hyvinkin alakuloinen. Naruse kuitenkin tavoilleen uskollisesti välttelee tarkoituksella turhaa siirappia leikkaamalla tilaisuuden tullen muualle. Tarina itsessään on jaettu kolmeen osaan tapahtumapaikan mukaan: kaupungissa elokuva on komediaa, maalla tragediaa. Maalla kohdataan myös yksi japanilaisen elokuvan klassisimmista teemoista: naisen uhrautuminen.
Tyylillisesti Wife! Be Like Rose! on tähänastisista Narusen ohjauksista kypsin ja teknisesti kaikkein ehein yksilö, leikkaus- ja kuvausteknisesti hyvin monipuolinen, mutta täysin hallittu kokonaisuus. Monelle tämä taitaa olla niitä parhaita naruseja, mutta omalla kohdallani ikivanhan videokasetin kuvan- ja äänenlaatu söivät tältä parhaita tehoja ikävästi.
Toivoa sopii että tästäkin julkaistaisiin vihdoin lännessäkin kunnollinen restauroitu ja teräväpiirtotasoisella kuvalla varustettu uusjulkaisu. Harmittavasti Mikio Naruse vain taitaa ainakin toistaiseksi olla sen verran obksuuri nimi meikäläisillä markkinoilla ettei sellaista ihmettä tule tapahtumaan ainakaan ihan lähiaikoina.
