Suuri tragedia on tapahtunut: heillä on vain viisikymmentä vuotta elinaikaa. Jaa-kuka-mitä-häh? No, klingoneille kävi ikävästi. Eräs tärkeä kuu poksahti tšernobylmäisessä tilanteessa ja nyt tällä pattipäisellä soturirodulla on enää muutama kymmenen vuotta aikaa joko jäädä niille sijoilleen tai evakuoitua tuntemattomaan maahan. Ja federaatiohan ojentaa tietenkin auttavan händynsä, jonka etusormena koukistelee – kukas muu kuin itse kapteeni James T. Kirk!
Vastahakoinen Kirk ja hänen reipas miehistönsä viskaavat kepit ja rollaattorit sivummalle ja käyvät viimeiseen koitokseen. Kankeiden diplomaattikikkuroiden jälkeen vanhukset alkavat jälleen olla elämänsä vireessä. Joku on peräti niin iskussa, että päättää murhata tärkeän klingon-heebon ja siitäpä vasta äläkkä syntyy. Uhkaa syttyä sota, Enterprise natisee liitoksissaan, samoin Scotty (Doohan), ja eläkepäivistä haaveillut Kirk (sekä Bones eli DeForest Kelley) uhkaa joutua viettämään niitä ennen aikojaan, tiilenpäitä lukien. Ja jossakin näkymättömissä väijyy tappokone, jonka on määrä päästää maan presidentti päiviltä. Ehtivätkö James Tiberius ja kumppanit paikalle ajoissa? Värähtääkö Spockin (Nimoy) huuli kertakaan koko leffan aikana? Miksi Kim Cattrall voihkii kovempaa kuin milloinkaan edes Sinkkuelämää -sarjan aikana?
Kuudes ja varsinaisesti viimeinen vanhan miehistön tähdittämä Star Trek –leffa ei vilise samaan tapaan vitsejä kuin neljäs osa, mutta ei ole liian kuivakaan. Silmäys maan presidentin hulppeaan valkoiseen leijonanharjakseen, jonka alla näyttelee 70’s Show’n Red eli Kurtwood Smith, saa toivomaan nykyistenkin maiden johtajien joskus kokeilemaan moista hiustyyliä. Kastin esiintymisessä ei ole mitään vikaa. Toimintakohtauksetkin ovat yllättävän eloisia ottaen huomioon, että vakijoukko aloitti ”avaruusmatkailun” jo 60-luvulla. Kirkinä patsastelevan William Shatnerin näyttelijänelkeet eivät edelleenkään ole hillityimmästä päästä, mutta niiden ansiota on myös eräs leffan hauskimmista kohtauksista. Pääpiirteittäin kysymys on kuitenkin hieman haikeasta elokuvasta. Ikään kuin vanhojen aikojen kunniaksi kulissitkin ovat muutamaa poikkeusta huolimatta hyvin suoraviivaisia niin väreiltään kuin muodoiltaankin. Missään ei ole kuitenkaan tingitty. Käsikirjoitus toimii, historiallisia rivejä tulkitsee antaumuksella mm. peräti Christopher Plummer ja efektit eivät ole mitään pikkupöksyihin pyörimään jääneitä kaasupäästöjä. Hienot jäähyväiset vanhalle miehistölle.
