No johan pomppas. Urbaanilegendan mukaan seksikokemuksia filmataan salaa Fight Club –hengessä. Koska näin tehdään kuulemma tuolla Euroopassa, niin eipä muuta kuin aiheesta suomifilmiä valkokankaalle – ikäänkuin täkyksi Härmän hörhöille.
Muutama lukioikäinen kaverus toheltaa keskenään ikäistensä lailla. Kotibileissä yksi kaveruksista tallentaa videolle aktin jos toisenkin, ja poppoo saa päähänsä alkaa salaa kuvaamaan omia ja toisten suorituksia. Taustalla painaa itsekullakin omanlaisensa kotiolot ja salakuvaukset alkavat saamaan sairaita piirteitä. Ja kun vielä toinen saa ja toinen taas ei, niin paineet kasautuvat ja purkautuvat vistolla tavalla.
Alkuun leffa on hauska. Harmittoman ja peittelemättömän esityksen parissa viihtyy. Puolenvälin jälkeen hauskuus on kaukana, kun kankaalle levitetään sänkypelien sairaita puolia. Välillä meininkiä yritetään keventää, mutta vuorottelu raskaan ja kevyen kuvan kanssa ei oikein onnistu, kuin katsojan pää on sekaisin heavysession jäljiltä.
Koitan ajatella niinkin naivisti, että tarkoitus ei ole tehdä leffalla rahaa sillä helpoimmalla tavalla: paljasta pintaa ja rankalla tavalla, niin johan lehdet kirjoittavat ja lippukassa kilahtelee. Toivon mukaan tekijät ovat halunneet tuoda esille muita syvällisempiä asioita. Toteutuksesta voi olla montaa mieltä.
80-luvulla Täältä tullaan elämä –leffa kuvasi silloista ajan henkeä, ja Hymypojalle lienee suunniteltu päivitettynä samaa tehtävää. Lätäkön takaa tulee Fight Clubin lisäksi mieleen American Psycho- ja Crash-leffat, mutta niissäkin toteutustapa oli erilainen ja hyväksyttävämpi kuin Hymypojassa.
K-15 on ilman mitään jossittelua liian alhainen raja. Ilmeisesti alun huvittelu oli harhauttanut rajan vetäjät. Kun leffa tulee viralliseen ensi-iltaansa, niin voi vain kuvitella minkälaisen hulabaloon kampe aiheuttaa lukioiden käytävillä. Ennen h-hetkeä on tietysti media pitänyt huolen siitä että ko. ikäiset tietävät sopivan tarpeeksi leffasta, ja tarpeeksi raflaavasti esitettynä. Ja sitten tulevat susanna päivärintojen viralliset keskustelut elokuvien moraalista. Ja kaikki vain lisää mielenkiintoa Hymypoikaa kohtaan.
Leffa oli mahdollisuus katsastaa ennakkoesityksenä, ja tuottaja Olli Haikka alusti tilaisuuden julistamalla vaatimattomasti, että he ovat tuoneet uuden leffagenren Suomeen.
Elokuvassa harmittaa se että hienot roolisuoritukset ja suomalaisittain hyvä kässäri jäävät panopanopöhellyksen varjoon. Uusia tuoreita kykyjä on aina mukava nähdä, ja leffa toimii kaikesta huolimatta heidän ponnahduslautanaan parempiin leffoihin.
Hymypojalle ei voi antaa puolivillaisia pisteitä. Joko 1 tai 5. Päädyin ensimmäiseen. Ei ole minun leffa. Enkä oikein osaa suositella sitä muillekaan. Vaihtoehtoisille suuntauksille löytyy omat kanavansa. Massoille suunnattu valkokangas ei ole oikea paikka läväyttää kritiikittömästi kaikkia aiheita silmille. Piste.
