Sarjassamme “kuukauden pakollinen kulttuuriteko” on tällä kertaa vuorossa vuoden 1997 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon napannut tshekkiläinen Kolya. Kerrankin voitanee sanoa, että akatemia on päätynyt oikeaan ratkaisuun. Tämä Jan Sverakin ohjaama draama on lämminhenkinen kasvutarina kahden hyvin erilaisen ihmisen rajoja rikkovasta ystävyydestä. Konsepti on tuttu esimerkiksi vastaavanlaisista Hollywood-tuotoksista, mutta Kolyan slaavilainen luonteenlaatu ja maanläheinen perusvire mahdollistavat ensiluokkaisen huumorin ja älykkyyden, jota amerikkalaiselokuvissa harvemmin nähdään.
Elokuvan alkaessa katsojalle esitellään mies nimeltä Frantisek, keski-ikäinen muusikonrenttu ja vannoutunut poikamies, jonka mielipuuhaa ovat neitojen käpälöinti orkesteriharjoituksissa ja ex-naisystäville soittelu pimenevinä syysiltoina. Frantisekin elämä kokee kuitenkin suuren muutoksen, kun tämä parantumaton casanova joutuu taloudellisessa ahdingossaan suostumaan järjestettyyn avioliittoon venäläiskaunottaren kanssa. Aluksi kaikki menee niin kuin pitääkin. Frantisek saa rahansa ja nainenkin ehtii jo häipyä Saksaan. Varsinainen yllätys seuraa, kun venäläisnaisen jälkeensä jättämä pikkuinen Kolya-poika ilmestyy yhtäkkiä Frantisekin ovelle. Tästä alkaa tämän varsin epätodennäköisen kaksikon huikea yhteinen taival, joka ei tunne kulttuurirajoja, poliittisista paineista nyt puhumattakaan.
Pääosassa loistavaa työtä tekee ohjaaja Jan Sverakin isä Zdenek Sverak. Ulkoisesti mies on kuin ilmetty tshekkivastine Sean Connerylle, mutta onneksi herrojen yhtäläisyydet loppuvat tähän. Sverak tuo omia polkujaan tallailevan Frantisekin rooliin lämpöä ja karismaa ja heti elokuvan alkumetreillä käy selväksi, että mies hallitsee vakavan draaman lisäksi myös kepeän komiikan. Sverakilla on ilmiömäinen kyky saada hieman hölmötkin repliikit kuulostamaan järkeviltä ja hauskoilta, ja muutenkin hänen roolisuorituksensa on niin tyylipuhdas, että allekirjoittaneella heräsi välittömästi mielenkiinto miehen muitakin elokuvia kohtaan.
Lapsinäyttelijään vahvasti nojaava elokuva tunnetusti joko menestyy tai kaatuu piskuisen tähtösensä mukana. Onneksi Kolyan kohdalla epäonnistumisesta ei ole pelkoa, sillä nappisilmäinen Andrej Chalimon on nimiroolissa suorastaan valloittava. Chalimonin ja Sverakin kemiat kohtaavat saumattomasti, ja muutenkin naperon vuorovaikutus ympäristön kanssa on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Kyseessä on epäilemättä yksi parhaista koskaan näkemistäni roolisuorituksista mitä lapsinäyttelijöihin tulee, ja Chalimonin työskentelyä seuratessa jonkun Haley Joel Osmentin maneerit tuntuvat auttamattoman teennäisiltä.
Kolyan selkeästi suurin ansio on se, että se onnistuu palauttamaan uskon elokuvallisen ilmaisun voimaan. Vaikka dialogi onkin kauttaaltaan laadukasta, eivät vuoropuhelut tästä huolimatta ole elokuvan kannalta mitenkään ratkaisevassa osassa. Kahden keskushenkilön välillä vallitsevan kielimuurin vuoksi ohjaaja on joutunut ottamaan täysin muut tehokeinot käyttöön. Näistä tehokeinoista merkittävimmäksi nousee upea jousimusiikki pianosäestyksellä varustettuna. Ohjaaja Sverakin taitavissa hyppysissä musiikki ja kuvat muodostavat käsi kädessä kulkevan kokonaisuuden, jonka äärellä katsoja ei voi muuta kuin osoittaa varauksetonta ihailua ja kunnioitusta.
Kolya on hillittömän hauska mutta samalla myös riipaisevan kaunis ylistyslaulu eurooppalaiselle ammattitaidolle. Tämän elokuvan parissa paha ja kyyninen maailma unohtuu reilun puolitoistatuntisen ajaksi tavalla, joka sulattaa ne kaikkein kyynisimmätkin sydämet. Kolya on yksinkertaisesti pakko nähdä ja kokea omin aistein, jotta sen loistokkuuden voisi täysin ymmärtää.
nimimerkki: esimies
