Tuottaja Max Bialystock (Mostel) on joutunut ikävään tilanteeseen. Miehen viimeiset produktiot ovat olleet surkeita ja rahoittajinakin hän joutuu jo käyttämään hyväuskoisia vanhoja rouvia, jotka kustantavat näytelmät, kunhan saavat osansa teosten tuotosta ja Maxin makkarasta. Tulevaisuus alkaa kirkastua, kun Max törmää multifobiseen kirjanpitäjä Leo Bloomiin (Wilder). Bloomin kaavan mukaan floppaavalla näytelmällä voisi rikastua toisin kuin menestyvällä. Tämän kuningasajatuksen seurauksena Broadwayta saapuu kohta sulostuttamaan mystinen ”Kevät koittaa Hitlerille”.
Brooksin komedia on nykymakuun hiukan hidas – ainakin alkupuoliskollaan. Ei pidä silti unohtaa, että leffa oli ohjaajan ensimmäisiä, hänen läpimurtonsa ja ainut, josta hänelle on myös herunut Oscar (käsikirjoituksesta). Kunnianosoitus oli paikallaan, sillä elokuvassa oli ajalleen sopivan virkistävää ironiaa ja hillittömiä ideoita, kuten tanssiva hakaristi ja sulokkaasti hymyävät SS-tyttöset.
Leffan näyttelijät ovat kaikki niin hyviä kuin tämän tasoisessa komediassa voi parhaimmillaan olla. Veteraanikoomikko Zero Mostel tekee ihanan inhan pääosaroolin mehevin elkein, nuori Gene Wilder säestää mukavasti vierestä ja Kenneth Marsin käsikirjoittajanatsi on karikatyyrisyydessäänkin herkullinen nilkki. Erikoismaininnan ansaitsevat Max Bialystockin naiset ja L.S.D. eli Dick Shawn, jonka Hitler toi kyyneleet myös allekirjoittaneen silmiin. Se oli kaunista ja herkkää, babe.
