Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2016 Johannesburgissa otetaan käyttöön titaaniset droidipoliisit rehottavan rikollisuuden kitkemiseksi. Niiden pääkehittäjä Deon (Dev Patel) on kuitenkin kiinnostuneempi vielä älykkäämmästä tekoälystä, jota hän koodailee vapaa-ajallaan yön pikkutunteina. Ohjelman testiversio päätyy käytöstä poistettuun poliisidroidiin, ja samalla pahoissa veloissa olevien epätoivoisten gangstereiden Ninjan ja Yolandin (sateenkaaren väreissä keikuvat eteläafrikkalaisräppärit Ninja ja Yolandi!) haltuun. Tuleeko uudesta Chappie-robotista (äänenä ja eleinä Sharlto Copley) Deonin toivoma maalari-runoilija vai Joburgin pahamaineisin gangsteri?
Neill Blomkampin kolmas pitkä ohjaustyö ei tietenkään jää pohtimaan vain tätä, vaan käsikirjoitukseen (osittain Blomkampin käsialaa) tarttuu mukaan niin rymistelyä kuin syvemmälle kurkottavaa pohdiskelua. Ulosanti taasen on lähimpänä roboteilla höystettyä toimintakomediaa. Ei siinä mitään – luoteja sataa ja muutamassa kohdassa voi hieman hirnahdella – mutta tunnetila vaihtelee kohtausten välillä ja sisälläkin riippuen ajetaanko draamaa, komediaa vai toimintaa.
Chappie itse on sympaattinen, muiden vietävissä ja yllättäen uskottavin koko hahmokatraasta. Blomkampin luottomies Copley tuo kankaalle liikekaappauksen avulla ylivoimaisen suorituksen vastanäyttelijöiden törttöilyyn verrattuna. Muut hahmot ovat surkean yksiulotteisia kestämään koko kaksituntista leffaa. Räppäriduo on kuin toiselta planeetalta ja Patel suoraan leffatiedemiesten kirkassilmäisimmästä päästä, mutta isoin irvistys tulee Hugh Jackmanin esittämää tragikoomisen idioottimaista, Deonin tekoälyvastaista kilpailijaa Vincentiä katsellessa. Bisnesnaista näyttelevä Sigourney Weaver on mainittava vain nimensä takia, sillä hahmo ei tuo elokuvaan mitään muuta.
Kokonaan en menisi Chappie’ä lyttäämään, se on toimivaa viihdettä – varsinkin jos suostuu kestämään sen henkilöitä – ja erottuu edukseen visuaalisella puolella ehkä paria keinotekoisen näköistä efektiä lukuun ottamatta.
