Vapaa kuin perhonen on (miltei) puhdas kolmen näyttelijän elokuva. Se kertoo sokeasta nuoresta miehestä nimeltä Don (Edward Albert), joka haluaa itsenäistyä ja muuttaa omaan asuntoon. Asuinkaupungiksi valikoituu San Francisco. Ylisuojeleva äiti (Eileen Heckart) on epäileväinen poikansa toimeen tulemisesta suurkaupungissa. Donin naapurissa asuu kukkaistyttö Jill (Goldie Hawn), jonka välitön luonne saa Donin lämpiämään. Donin äiti näkee Jillin käytöksen provokatiivisena ja epäilee, että tyttö aiheuttaisi hänen pojalleen ainoastaan harmia ja sydänsuruja.
Elokuva perustuu näytelmään, joka on kirjoitettu parhaina hippivuosina, eli 1969. Elokuvassa jatketaan samoissa hippitunnelmissa, vaikka buumi oli jo auttamattomasti ohi, ja San Francisco vähitellen out elokuvan ilmestyessä vuonna 1972. Hippiajan myöhäiskuvitus on silti mukavaa katseltavaa. Puvustus, lavastus ja psykedeelisen kirkkaat värit vievät yhä mennessään.
Ohjaaja Milton Katselas on Lee Strasbergin kaltainen vaikuttaja, jonka luokse monet näyttelijät ovat menneet oppiakseen lisää ammatistaan. Hän on nimenomaan näyttelijöiden ohjaaja isolla O:lla. Tässä elokuvassa hän luo timanttisen triangelin, jossa Jill, Don ja hänen äitinsä käyvät tahtojen kamppailua keskenään. Tunteet käyvät Shakespearilaisittain vihaavan rakkauden ja rakastavan vihan välillä.
Eddie Albertin Edward poika nousi sokean pojan roolillaan ihmisten tietoisuuteen, vaikka jäikin elokuvassa kahden vahvan naisen varjoon. Harvinaista muuten sinänsä, että fyysisesti vajavaisen rooli jää ns. normaalien taakse. Albert valmistautui rooliinsa viettämällä aikaa sokeiden parissa. Elokuvassa pystytäänkin raapaisemaan hieman pintaa siitä, millaista sokean arki voi olla.
Goldie Hawn vahvisti asemaansa yhtenä aikansa suosituimmista naisnäyttelijöistä. Hänen esiintymisensä on tässäkin todella vaivattoman näköistä. Goldien tekemä suoritus on yksi parhaista luonnonlapsirooleista, mitä valkokankaalla on koskaan nähty.
Donin äidin rooliin harkittiin mm. Ingrid Bergmania, Olivia DeHavillandia ja Angela Landsburya. Onneksi markkinoinnillinen volyymi hävisi tällä kertaa ja osaan kiinnitettiin ikimuistoinen Eileen Heckart. Tässä on nimittäin 1970-luvun ehkä paras naisrooli. Kerrankin äitirooli, joka tietystä ilkeydestään huolimatta pystyy kokoajan huokumaan myös myötätuntoista lämpöä. Lisäksi Heckartin ulosanti on briljanttia ja intensiivistä. Etenkin hänen lauseenrytmityksensä ja äänensävynsä ovat porautuneet alitajuntaani persoonallisuutensa takia.
Vapaa kuin perhonen on kevyt komediallinen ihmissuhdetarina. Valitettavasti tämän tyyppiset elokuvat unohdetaan nopeasti ensi-illan jälkeen ja jäävät pölyyntymään tuotantoyhtiöiden komeroihin. Toisaalta juuri tämän tyyppisten elokuvien ns. “löytäminen” tuottaa minulle niitä suurimpia elokuvahetkiä, kun aivan odottamatta silmien eteen levittäytyy jotain niin kaunista, että sydän värisee ja iho menee kananlihalle.
nimimerkki: mauge
