En ymmärrä, miksi tämä kauhuilu poiki kaksi jatko-osaa. Ensimmäinen(kin) on aikamoista kuraa, mutta ilmeisesti menestyi sitten lippuluukuilla. Elokuva alkaa ihan kohtalaisesti, ja alun perusteella siinä olisi aineksia ihan jännään pätkään, mutta elokuva alkaa nakuttelemaan itseään lyttyyn jo varhaisessa vaiheessa ja viimeistään puolen tunnin sisällä siitä katoaa viimeinenkin järjenhäivä. Tähän maailmaan on pukattu monenlaisia loistavia kauhuelokuvia, mutta tämä ei todellakaan ole yksi niistä. Ei sitten sinne päinkään.
Nuori opiskelijatyttö Helen (Virginia Madsen) tekee tutkielmaa urbaanilegendaksi muodostuneesta karkkimiehestä, johon jotkut tuntuvat uskovan kuin Jumalaan, kun taas jotkut tietävät sanoa sen olevan pelkkää palturia. Hän haastattelee erilaisia ihmisiä ja käy tutkimusretkellä slummialueella, ja samalla luomassa roolihahmoonsa vähän katu-uskottavuutta. Legendan mukaan Candyman ilmestyy selkäsi taakse koukkukäsi valmiiksi ladattuna, kun lausut hänen nimensä viisi kertaa pelin edessä: “Candyman, Candyman, Candyman, Candyman, Candyman. Whooops, I did it again!! #krunts#”. Helen etenee tutkimuksissaan varsin nopeasti ja yllättävän pitkälle, mutta pian alkaa katua jopa syntymäänsä kun hänet todetaan syylliseksi useisiin murhiin, ja suljetaanpa hänet eräässä vaiheessa myös mielisairaalaan.
Hirmuisen yliarvostettu kauhuelokuva, josta ei hakemallakaan löydä oikein mitään ideaa. Tämä on hyvä näyte siitä, miten elokuva onnistuu latistamaan itsensä kasaan kutakuinkin perusteellisesti. Loppupuolella katsoja alkaa jo huolestumaan ohjaajan mielenterveydestä, kun elokuvan päähenkilö alkaa haahuilemaan milloin missäkin. Loppu on jo sitten kaiken huippu. Musiikki on ihmeellistä pimputtelua – kirkkomusiikin tynkää yritetään ilmeisesti väsätä. Pelottava Candyman ei mielestäni ollut, parit naurut mahanpohjasta tuli kuitenkin vedettyä. Näyttelijät sen sijaan onnistuvat ihan kohtuullisesti ja kameramieskin tietää mitä on tekemässä, mistä ropsahtelee 1½ pistettä.
nimimerkki: Low Rider
