Katsoin viime syksynä R&A-festareilla dokumentin, joka kertoi Australian elokuvateollisuudesta. Dokkari ei valottanut millään tasolla tunnettuja tai laadukkaita elokuvia, vaan keskittyi esittelemään vähemmän tunnettuja b-luokan teoksia. Elokuvia, joiden tarkoitus oli ottaa hölmöiltä rahat pois.
Etsiessäni näitä kadotettuja helmiä löysin Razorbackin, tappajavillisiasta kertovan elokuvan. Suomessa elokuva tunnetaan nimellä Hirmukarju – ja aika hirmuinen karju kyseessä onkin! Leffa alkaa kohtauksella, jossa Razorback juoksee sisälle taloon. Otus ei käytä ovia sisään astuessaan, vaan painelee sisälle hajottaen puolet talon seinästä. Talossa sisällä olevat isoisä ja tämän lapsenlapsi pelästyvät äkillistä hyökkäystä, jonka seurauksena isoisä onnistuu pakenemaan, mutta pieni lapsi jää palavaan taloon. Niin, mistä tämä tulipalo sai alkunsa, sitä ei selitetä millään. Kaiketi Razorback on vaan niin hirmukarju, että se saa tulenkin ilmestymään tyhjästä.
Juonesta ei tarvitse kertoa sen enempiä. Se kun on yhdentekevää eikä tarinankuljetuksessa ole paikoitellen juuri järkeä. Välillä sekopääaussit yrittävät raiskata naisen öisellä aavikolla, kun taas välillä pääosassa oleva Gregory Harrison kokee kunnon LSD-trippejä. Jälkimmäisessä kohtauksessa ei ole mitään tolkkua. Ohjaaja kuvaa kaikkea todella kummallista ja käyttää omituista värimaailmaa. Silti nämä kohtaukset onnistuvat olemaan todella huvittavia ja tahattomasti hauskoja.
Vaikka elokuvan pitäisi kertoa hirmukarjusta jää Razorback pahasti kovien huumetrippien varjoon. Siinä vaiheessa, kun äijä sekoilee itsekseen lähes kymmenen minuuttia, ei ketään edes kiinnosta missä tämä jättivillisika on. Alkua lukuun ottamatta elokuvan nimikkohahmo jää turhan statistiseen rooliin. Koko otusta ei missään vaiheessa näytetä kunnolla. Ainoastaan otuksen turpa saa paljon kuva-aikaa. Muuten karjun liikkeet kuvataan tuhottoman nopealla tahdilla.
Razorback ei missään nimessä ole täysin surkea teos, vaikka se huokuukin juonen puolesta tyhjyyttä. Näyttelijät ovat sen verran kovassa vedossa, että elokuvan jaksaa katsoa loppuun asti. Varsinkin Bill Kerrin esittämä vanha mies latelee tyylikkäitä onelinereita kerta toisensa jälkeen.
Lopputuloksena elokuva on melkein post-apocalyptisiin mittoihin venyvä eläinkauhuelokuva, jonka sisältöön on ympätty kummallisia visuaalisia kohtia. Ohjaajan visiot jäävät epämääräisiksi, mutta jostain syystä leffa kuitenkin pitää katsojan otteessaan koko keston ajan. Hirmukarjun karjuntaa jaksaa helposti katsoa puolitoista tuntia!
