Bernie on tositapahtumiin perustuva elokuva miehestä nimeltä Bernie Tiede. Richard Linklaterin ohjauksessa ja koomikko Jack Blackin tulkitsemana Bernien tarina ja hahmo muovautuivat hirtehisen hauskuuden ja vakavamman sanoman sekä dokumentaarisen tyylin ja draaman yhdistelmäksi. Elokuva esittelee Texasin takapajulan elämää ja asukkaita lämpimän ironisesti sekä nostaa esiin ihmisten taipumuksen pitää sitkeästi kiinni omista käsityksistään. Joskus ihminen on tunteidensa armoilla: kun pitää jostakusta, voi olla vaikea uskoa hänestä pahaa, saatika tuomita hänen tekojaan.
Carthage, Texas: tuo eräitä mielenkiintoisia perinteitä kunnioittava seutu ja esteettisesti rujojen jukuripäiden luvattu maa. Eräänä päivänä seudun elämä sulostuu aivan uudella tavalla, kun imelän ihastuttava herra Bernie Tiede muuttaa kaupunkiin. Bernie on moniosaaja, joka ottaa pian paikkansa sekä hautausurakoinnin, teatterin, hyväntekeväisyyden että jouluvalaistustoimikunnan toiminnassa. Iäkkään rouvasväen harmiksi Bernie tempautuu odottamattomaan ihmissuhteeseen rikkaan ja jyrkkäluonteisen lesken, Marjorie Nugentin (Shirley McLaine) kanssa. Spekulaatiot suhteen syvemmästä laadusta kukoistavat, kunnes eräänä päivänä mummelit saavat vieläkin mehukkaamman juorunaiheen: paljastuu, että Bernie on tehnyt kauheuksia! Vai onko? Kyseessähän on Carthagen kollektiivinen kultapoika, josta asukkaat eivät suostu pahaa sanaa kuulemaankaan. Syyttäjä Danny Buck (Matthew McConaughey) saa vääntää rautalangasta ja turvautua suureellisiin keinoihin yrittäessään kääntää ihmisten sympatioita pois Bernien puolelta. Lopulta oikeudenkäynti koittaa ja arvovaltainen valamiehistö päättää Bernien kohtalosta. Onko hän viaton kultamussukka vai vaarallinen mielipuoli?
Elokuvan kaksi päähahmoa, Bernie ja leski Nugent, olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja, joskin jälkimmäisen kohdalla olisi syvyyden vuoksi voinut väläyttää enemmän hahmon sympaattista puolta. Nyt katsojan sympatioita ohjataan monin tavoin yksinomaan Bernien puolelle. Dramaattisen juonenkäänteen niin vaatiessa Jack Blackin roolityö muuntuu sujuvasti huvittavasta vakavammaksi, menettämättä silti jo rakennettua “berniemäisyyttä”.
Elokuvassa dokudraama-tyylisesti haastateltavina esiintyvät ihmiset eivät ole näyttelijöitä, vaan tavallisia tyyppejä Texasista. Haastattelut tuovat elokuvaan hauskaa paikallisväriä ja kuljettavat itse tarinaa eteenpäin. Kenties niiden sisältämää Bernie-hehkutusta olisi voinut hieman karsia; tuon pyylevän miekkosen ihanuus olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Muilta osin tarina etenee täydellisen luontevasti alusta loppuun saakka. Toinen ehdoton plussa juonelle on, että se esittelee, mutta ei tyhjentävästi selitä Bernien tekosten motiiveja. Carthagelaisten tavoin katsojakin voi halutessaan jäädä niitä spekuloimaan.
