Arto Paasilinnan teksteihin pohjautuvia tarinoita on filmattu monia, kuten vaikkapa Jäniksen vuosi tai Ulvova mylläri. Jouko Suikkari päätti saattaa elokuvaksi oman näkemyksensä Paasilinnan romaanista Hirtettyjen kettujen metsä.
Tarina kertoo Oiva Juntusesta (Markku Toikka), joka ryöstää yhdessä rikostoverinsa Siiran kanssa kultaa. Siira joutuu selliin lusimaan ja Juntunen pakenee Suomen Lappiin. Siellä piileskellessään hän kohtaa jos jonkinlaisia henkilöitä ja kömmähdyksiäkin on luvassa.
Siinä missä vaikkapa Risto Jarvan ohjaama mestariteos Jäniksen vuosi ja Ere Kokkosen vakavuuden ja huumorin välillä onnistuneesti tasapainoileva Hurmaava joukkoitsemurha ovat mainioita sekä alkuperäisteokselle uskollisia siirroksia kirjasta elokuvaksi, samaa ei voi täysin sanoa Hirtettyjen kettujen metsästä. Jouko Suikkarin ohjaustyö kykenee kyllä viljelemään vitsejä vaadittavat määrät, mutta niiden lomassa juoni jää ohueksi kuin paperin kulma, eikä katsojalle helposti virity mielenkiintoa sellaista teosta kohtaan. Tiedämme toki, mistä on kyse, mutta emme helposti jää tuijottelemaan, kun mies kätkee kultaa metsässä, ellei sen ympärillä ole oikeastaan mitään juonikuviota valmiina, eikä edes sitä halpamaista vaihtoehtoa eli kliseistä kertojaääntä taustalla. Hirtettyjen kettujen metsä epäonnistuu olemaan oikeastaan minkään genren elokuva. Komediana se naurattaa kyllä muutaman kerran, mutta jos tämän tarkoitus olisi olla draama tai seikkailu, niin liki pohjanoteerauksestahan olisi kysymys, koska näiden genrejen piirteeitä ei tule lähes yhtään esille. Suikkari ei kykene Jäniksen vuoden syvällisyyteen tai Hurmaavan joukkoitsemurhan huumoriin, vaan seikkailee holtittomasti näiden kahden välissä onnistuen naurattamaan vain hetkellisesti. Syvällisyydestä ei taas ole tietoakaan.
Puuduttavan alun jälkeen huumori astuu mukaan Juntusen tutustuessa hyväuskoiseen majuri Remekseen, jota hän naruttaa parhaansa mukaan. Tässä vaiheessa miesten keskeinen sanailu ja sitä seuraavat tapahtumat alkavat jo herättää kiinnostusta, vaikka se ei tarinan heikkoutta kykene paljoa peittämään. Näyttelijät ovat keskinkertaisia, tyypillisiä Suomi-filmin tyyppejä, joita voisi esittää vaikka kuinka moni muukin näyttelijä tai jopa ei-näyttelijä. Markku Toikka on sopivan leppoisa mies Juntusta esittämään, joten häntä en ainakaan elokuvasta ensimmäisenä poistaisi, eikä muissakaan mitään vikaa tylsyydestään huolimatta ole.
Hirtettyjen kettujen metsä on kaikille vallan suositeltava kirja, joka tarjoaa hauskan veijarivaelluksen, mutta Suikkarin elokuva on eri luokkaa. Se kaatuu pääosin juonen onttouteen ja etäiseksi jäävien hahmojen tylsyyteen. Paasilinnan romaanin tavoin elokuva ei saa heistä irti riittäviä määriä tunteita, vaikka äijien keskinäinen sanailu pelaakin kohtuullisesti. Kirjan ensin lukeneena ymmärsin, mistä tässä oli kyse ja siksi elokuvan vertaaminen siihen oli mielenkiintoista. Muillekin suosittelen, että lukekaa ensin romaani, sillä muuten voi olla, ettei tästä elokuvasta paljoakaan helposti tajua. Ainakaan tarina ei pääse kehittymään yhtä monipuoliseksi ja vitsitkin Paasilinna taitaa mehukkaammin. Lappi miljöönä toimii hyvin, mutta sitäkään ei ikuisteta filmille läheskään yhtä kauniisti kuin Jäniksen vuodessa, joten se ei tuo mukaan mitään lisäherkkua. Kuriositeettina: pienessä sivuosassa vilahtava Jarmo Koski on vielä nuori verrattuna Salattujen elämien Seppo Taalasmaahan.
