Taiteilijoissa on sitä jotain. Siltä ilmeisesti tuntuu myös Sarahista (Moore), joka antautuu brittiläisesti seksikkään kirjailija Maurice Bendrixin (Fiennes) semilihaksikkaille käsivarsille. Kuumaan syleilyyn. Kiihkeään lakanaleikkiin. Himokkaaseen hinkkaukseen. Ja rakkauden rynkytykseen. Mitä Sarahin puuhasteluun sanoo hänen aviomiehensä, kuiva pikkuvirkamiehenkäppänä (Rea)? – Ei niin mitään. Kun Sarah alkaa pettää sekä kirjailijarakastajaansa että aviomiestään, asiasta hermostuukin rakastaja, eikä puoliso. Siitä juttu vain mutkistuu ja muuttuu kiinnostavammaksi, vaikkakin hitaanpuoleisesti.
Graham Greenen tekstiin pohjaava Jutun loppu kärsii eniten siitä, ettei ohjaaja Neil Jordan ole ilmeisestikään osannut päättää, tehdäkö kivaa pehmopornoa vai kuivakasta draamaa. Julianne Mooren nännit toki töpsöttävät pystyssä oikein himoittavasti ja Ralph Fiennesin peppu (olettaen, että sijaisnäyttelijää ei ole käytetty) on erittäin eroottinen – kuin talviomena – mutta vähemmälläkin katsoja ymmärtää, mistä on kyse. Jos tarkoitus on ollut pitää katsoja hereillä… ratkaisu on pikemminkin kömpelö kuin kekseliäs. Sinänsä sääli, koska tarina ei nyt oikein pääse kunnolla loistoonsa.
Jutun lopun puvustus ja lavasteet ovat tarinaan sopivasti tummahkoja. Pienet väripilkahdukset siellä täällä inspiroivat katsojaakin. Samaa voi sanoa näyttelijöistä. Fiennes saa Mauriceensa sopivan hillittyä kiihkoa ja lopulta kunnon vihaakin. Moore voihkii miesten välissä valppaana muuttuville tilanteille kuin kettu ja Jordanin vakiokasvo Rea on roolissaan kuin betoniseinä – yhtä luotettavan harmaa ja ärsyttävyyteen asti graffitintekoon (lue: huorintekoon) houkuttava. Mielenkiintoinen raina, muttei mikään must-see. Jos pisteyttäisin leffan henk. koht. mieltymysteni mukaan, sujauttaisin vielä yhden puolikkaan pisteen Ralphin takalistolle. Mutta…
