Elokuva alkaa kuvilla Rivieran lomaparatiisista: mystinen hahmo korjaa kalleuksia parempaan talteen, minkä jälkeen kuulemme naisten hätäisiä huutoja ja kirkaisuja. Cary Grantin näyttelemän entisen jalokivivarkaan John Robien – myös entisen vastarintaliikkeen jäsenen – ”eläkepäivät” ylellisellä huvilalla keskeytyvät, kun hän kaikista todennäköisimpänä epäiltynä saa vieraakseen ryöstöjen sarjaa tutkivat poliisit. Yllätetty John on syytön, minkä takia hän lähtee hakemaan apua ravintolassa työskenteleviltä entisiltä vastarintaliiketovereiltaan, jotka eivät kuitenkaan suhtaudu suopeasti petturiksi katsomaansa toveriin. Kun poliisit saapuvat ravintolaan nuuskimaan, toveri Foussardin viehättävä tytär saattaa Johnin turvaan ja osoittaa häneen ilmeistä kiinnostusta. Tietäen, että kuuluisan rikollisen maine vaatii matalan profiilin toimintaa, John lähtee itse etsimään todellista varasta, missä häntä auttaa muuan vakuutuskauppias, joka vastahakoisesti hankkii Johnille listan potentiaalisista ryöstön kohteista, sekä Grace Kellyn näyttelemä nuori perijätär Frances, jonka viettelyksiä Johnin on tarinan edetessä yhä hankalampi vastustaa.
Elokuvan ytimessä on suhteellisen tavanomainen trilleritarina, mutta Hitchcock hallitsee myös hienovaraisen romanssielokuvan temput. Klassisten Hitchcockin metodien mukaisesti Grantin viileän varmasti tulkitsema päähahmo joutuu yhä kiusallisempiin tilanteisiin ja mutkikkaampaan ongelmien vyyhtiin: on kaksi naista – Frances ja entisen toverin tytär – ketkä ovat kiinnostuneita Johnista, eikä syyttömyyden vakuuttaminen ole helppoa kenellekään. Perijättären äiti on puolestaan vapaamielisyydessään hauska hahmo: hänestä Johnin kaltainen miehekäs mies olisi sopivaa vaihtelua ”maitopartoihin”, joita tytär on ennen tapaillut, eikä miehen paljastuminen entiseksi huippurikolliseksi niinkään häiritse, vaan ennemminkin kiehtoo eksentristä äitiä. Hitchcock kääntää joitain kliseitä näppärästi päälaelleen: äidin mielestä hänen tyttärensä on ”pilannut itsensä hienostokoulussa” – tällä ohjaaja viittaa tietenkin porvarillisen elämän vieraannuttavaan vaikutukseen. Edellä mainittu seikka on yksi todiste siitä, että elokuva kaikesta koristeellisuudestaan (lomaparatiisin postikorttimaisemat, ilotulitukset ja ylelliset puitteet ylipäätään) huolimatta ei ole mitään pintaliitoelämän ylistystä, vaan päinvastoin kehottaa turhamaisessa elämässään jumissa olevia yksilöitä irrottautumaan keinotekoisista rajoitteistaan.
Varkaitten paratiisi kuuluu ilman muuta kevyemmän Hitchcockin piiriin ja osa otoksista saattaa vaikuttaa hiukan yli menevältä maisemamaalailulta, mutta elokuvassa on silti omaleimaisia, aistikkaita jaksoja, mitkä erottavat kokonaisuuden tusinavirityksistä. Tietty kohtaus on erityisen huomionarvoinen: Frances ja John ovat keskiyöllä kahdestaan huoneessa, ja näemme taustalla räiskyvän ilotulituksen. Frances sammuttaa valot ja aloittaa viettelyn: ”Kohta näet yhden Rivieran upeimmista nähtävyyksistä”, ”Eikö sinua hermostuta katsoa timantteja, joita et voi koskettaa”. Frances maanittelee Johnia paljastamaan todellisen identiteettinsä – tässä hän ei tosiasiassa viittaa identiteettiin vaan intohimoon, jota päällisin puolin mallikelpoisesti käyttäytyvä John eittämättä tuntee naista kohtaan. Ilotulitus kuvastaa molempien hahmojen tunnetilaa. Lopulta he menevät istumaan sohvalle ja hiljalleen vetäytyvät lähemmäksi toisiaan. Väliin leikataan kuvia ilotulituksesta, joka kiihtyy hotellihuoneessa meneillään olevan tilanteen rytmin mukaisesti. Kokonaisuudessaan tämä kohtaus on malliesimerkki kohtauksesta, joka saatiin aikansa rankasta sensuurista huolimatta täytettyä todellisella eroottisella kiihkolla. Kauhuelokuvissakin kiinnostavinta on aina se, mitä ei näytetä, ja niin on tässäkin kontekstissa asian laita.
Hiukan yllättäenkin Cary Grant ja Grace Kelly ovat elokuvassa täysin uskottava pari, vaikka Grant olikin noin kaksi kertaa Kellyä vanhempi. Koska näistä päähahmoista on kuitenkin tullut jo puhuttua, niin kiinnittäisin huomiota myös vakuutusmiehen sivuhahmoon: Grantin hahmo tarjoaa huvilallaan vakuutusmiehelle asiallisen aterian. Heidän välilleen syntyy keskustelua, jossa paljastuu vakuutusmiehen kaksinaismoraali: vakuutusmiehellä ja jalokivivarkaalla on enemmän yhteistä kuin ensiksi mainittu kehtaa tunnustaa, mikä ilmenee keskustelussa esille nousevista kiinnostavista yksityiskohdista: rehellisenä pidetty mies voi esim. vohkia hotellista tuhkakupin tai pyyhkeen, ja sanoa niitä ”matkamuistoiksi”, mikä on tietenkin pelkkää selittelyä, koska mies uskoo asemansa oikeuttavan tosiasiassa kyseenalaiseksi tietämänsä toiminnan. Myös joistain vain vähän aikaa elokuvassa esiintyvistä sivuhahmoista – kuten John Robien huvilan taloudenhoitajasta – paljastetaan ohimennen huvittavia yksityiskohtia, jotka hienosti korostavat Hitchcockin tyylitietoisuutta.
