Osallistuttuaan Sergio Leonen mestarillisen Once Upon A Time In The Westin käsikirjoittamiseen, Dario Argento kirjoitti ja ohjasi esikoiselokuvansa Bird With The Crystal Plumage. Ohjaajan tavaramerkiksi pian muodostuva omaleimainen visuaalinen tyylittely on vielä hivenen hakusessa, mutta useat Dariolle ominaiset elementit ovat jo tässä esikoisteoksessa mukana. Omaperäiset kamerakulmat ja valaistukset, äänimaailman hieno hyödyntäminen ja ohjaaja itse legendaarisissa mustissa nahkahanskoissaan veitsiään hivelemässä.
Jenkkilästä Roomaan saapunut kirjailija Sam Dalmas(Musante) todistaa iltakävelyllään paikallisessa taidegalleriassa tapahtuvan puukotusvälikohtauksen. Uhri, joka sattuu olemaan gallerian omistajan vaimo, selviää tapahtumasta hengissä mutta pian rupeaa nuoria naikkosia kuolemaan enemmän ja kirjailijaraukka on naisystävänsä kanssa itsekin veitsenheiluttajan tähtäimessä. Tuttua ja turvallista Argentoa siis.
Kuten voi olettaa, juonen kuvailemiseen ei muutama riviä enempää tarvitse tuhlata. Argenton elokuvissa käsikirjoitus tuppaa yleensä jäämään hieman muiden osa-alueiden varjoon, mikä ei välttämättä ole aina suinkaan huono asia. Itse asiassa Plumagen tarina on twisteineen kuitenkin aikalaisekseen jossain määrin jopa varsin ovela, vaikka saattaakin nykypäivän katsojasta tuntua varsin simppeliltä. Päätähuimaavia juonenkäänteitä ja syvällisyyttä ei kylläkään jää edes kaipaamaan, kun ihastelee Argenton mestarillista tunnelman luontia sekä kuvan ja äänen harmoniaa. Kokonaisuus sisältää kyllä myös paljon vähemmän olennaista vehtailua ja pienehköjä tyylillisiä kömmähdyksiä mutta ne antaa nopeasti anteeksi.
Bird With The Crystal Plumage kuuluu näihin varhaisiin giallo-jännäreihin, jotka ovat enemmänkin melko simppeleitä hitchcockmaisia murhamysteerejä, joissa ei vielä luotettu niin paljon ekspliittiseen roiskutteluun ja kauhuelementteihin. Vanhan Hitchin vaikutuksen voikin elokuvasta ajoittain huomata, mutta plagiointiin ei sorruta. Argento kuuluu niihin ohjaajiin jotka ovat onnistuneet vuosien aikana kehittämään täysin omannäköisensä tyylin, jonka taitaa vain mestari itse. Henkilökohtaisesti diggailen kuitenkin ehkä enemmän tätä 1970-luvun puolivälin jälkeistä Argentoa, mutta erinomainen pienimuotoinen laatutaidepläjäys tässäkin on eittämättä kyseessä.
Filkan roolisuoritukset ovat nyt vähän niin ja näin mutta eivät pääse nousemaan ärsyttävyyden tasolle. Henkilöhahmot enemmänkin pitävät tarinaa koossa kuin nousevat elokuvan varsinaisiksi kirkkaiksi keskipisteiksi ja antavat näin ohjaajan itse kertoa kamerallaan kaiken tarvittavan, ja hyvä näin.Bottom line fölks. Laadukas giallotrilleri Ennio Morriconen terävillä musiikeilla ja monilla suorastaan nerokkailla yksittäisillä kohtauksilla varustettuna, kuten vaikkapa sumuisella kadulla tapahtuva hyökkäys ja mieleenpainuva vierailu kissoja syövän erakkotaiteilijan luona. Genren ja Darion diggareille raina on must ja mikseipä muillekin.
nimimerkki: Cuomi
