Elokuvat ja raha. Tuo syntisen epäpyhä liitto, jonka airuina suuret elokuvayhtiöt toimivat. Missiona on tahkota hynää niin paljon kuin suinkin vain irtoaa. Tehtävän onnistumisen voi varmistaa lukuisista vaihtoehdoista parhaiten kahdella tavalla: tunnetulla lähdemateriaalilla ja/tai kuuluisilla eli niin sanotuilla A-luokan naamoilla. Rietas rahastus on vain kiihtynyt viime vuosina vaikka ns. vanhoina hyvinä aikoinakin homma kyllä osattiin. Tuntuu vain, että tänä päivänä jatko-osa(t) on enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös uudelleenfilmatisointeja on alkanut tulvia kiihtyvissä määrin teattereiden ohjelmistoihin. Katsojan kannalta tämä ei välttämättä ole ihanteellista, sillä sarjan jatkaminen tarinallisesti kiinnostavalla sekä järkevällä tavalla saattaa johtaa kehnon hutiloituun lopputulokseen. Ei tietenkään läheskään aina, mutta nykyideologiana tuntuu olevan väsätä ”valmiita menestyjiä” jatkamaan saagaa niin kauan kuin tuottoa tulee edes kohtuullisesti.
Toisaalta ymmärtäähän sen. Studioille elokuvien tuottaminen ja markkinointi on täysveristä bisnestä. Eivät he puhtaasti meidän iloksemme leffoja tuota. Lisäksi täytyy aina muistaa, että jokaista taloudellista menestystä kohden on lukuisia flopanneita eläviä kuvia. Jotta kate pysyisi muikean positiivisena on elokuvayhtiöiden suoritettava riskien minimointeja eli panostettava rutkasti sellaisiin filmeihin, jotka ovat potentiaalisia menestyjiä ja markkinoida niitä sitten tehokkaasti oikeille kohderyhmille. Näin heillä on varaa olla rahoittamassa myös erilaisia, joskaan ei ehkä taloudellisesti niin kunnianhimoisia projekteja.
Kun suhteuttaa tätä tematiikkaa elokuvan John Carter taustaan niin ei voi kuin ihmetellä mitenkä se onnistui tuottamaan Disneylle ennätyssuuret tappiot päihittäen jopa Renny Harlinin surullisenkuuluisan Kurkunleikkaajien Saaren. Tarkkaa lukemaa on mahdoton sanoa, mutta alijäämän kokoluokka liikkuu 100-200 miljoonan välillä. Missä siis mentiin huolella perisuomalaiseen mäntymetsään? Mainitsemieni seikkojen kautta lähestyttäessä ainakaan lähdeteoksesta eli Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjan ensimmäisen osan tai kirjailijan itsensä vieraudesta menestyksen puutetta lippuluukuilla ei voi selittää. Toinen tärkeä aspekti eli leffan näyttelijät ovat, jos nyt eivät aivan A-tasoa niin osa ainakin hyvin lähellä sitä. Tarinan päähenkilöä esittävä entinen malli Taylor Kitsch on vielä toistaiseksi jokseenkin nimetön, sivuosista sen sijaan löytyvät muun muassa Willem Dafoe, Mark Strong ja Thomas Haden Church.
Yhdysvaltojen sisällissodan veteraani John Carter (Taylor Kitsch) löytää intiaaneja paetessaan luolasta medaljongin, joka kuljettaa hänet Barsoomiin, minkä mies myöhemmin saa kuulla olevan Telluksen kielellä Mars. Uudessa ympäristössään hän saa selville pystyvänsä maapallolla mahdottomiin fyysisiin suorituksiin kuten tekemään kymmenien metrien loikkia sekä taistelemaan miekalla ennennäkemättömällä tavalla. Carter tapaa harharetkillään planeetan asukkaita ja yrittää oppia heidän osittain omituisillekin tavoilleen sekä puhumaan paikallista kieltä. Uusien kykyjensä ansiosta hänestä tulee nopeasti kysytty taistelija, jonka panosta kaikki osapuolet kaipaisivat Marsin eri rotujen keskinäisissä kahakoissa. Rakastuttuaan kauniiseen Dejah Thorikseen (Lynn Collins) mies alkaa jo tuntea olonsa kotoisaksi aluksi vihamieliseltä tuntuneella kivellä. Lopulta Carter joutuu huomaamaan etteivät asiat ole niin mustavalkoisia kuin luulisi ja että juuri hän on (moraalisesti) pakotettu löytämään ratkaisu rotujen väliseen jatkuvaan konfliktiin ennen kuin koko planeetan kohtalo on sinetöity. Miksi minusta tuntuu, että olen kuullut tämän ennenkin?
Varmaankin siksi, koska tarina pulikoi koko yli kaksituntisen kestonsa ajan turvallisissa rantavesissä välttäen sujuvasti useimmat omaperäiset ratkaisut. Osasyy on mielestäni lähdemateriaalissa, josta on kaukaisen kirjoitushetken jälkeen tullut eräänlainen perusta fantasialle ja joka näin jälkikäteen tuntuu jossain määrin kliseiseltä puhtaasti vanhuutensa takia. Tästä huolimatta juonen hienoisen tylsyyden voisi antaa anteeksi jos tehosteähky ei yllättäisi hyvin nopeasti. John Carter tehtiin vasta nyt pääasiassa siksi ettei se ollut mahdollista aikaisemmin. Nyttemmin tekniikka on ottanut harppauksia eteenpäin mahdollistaen tämänkaltaisen massiivisen projektin. Lopputulos onkin kieltämättä tyydyttävän näköinen. Mutta liika on silti liikaa, jatkuvaan bittivirtaan nimittäin sokaistuu. Lisäksi vauhdikkaaseen menoon olisi tarvittu enemmän hengähdysaikaa sekä tilaa hahmonkehitykselle.
Tyhjyyden kolistessa sinänsä eeppisiksi tarkoitetuissa toimintakohtauksissa nimihenkilöä näyttelevä Kitsch on kuin eksyksissä. Ulkoisesti mies ehkä täyttää sankarin mitat, mutta muuten kyseessä on sangen munaton jätkä. Tällaiseen suunnilleen tuhanteen kertaan nähtyyn sankarirooliin olisi tarvittu karismaattisempi jannu, jotta mielenkiinto tarinaa kohtaan pysyisi yllä. Nyt meillä on pelkästään loikkiva sammakko, joka lahtaa porukkaa (onneksi) ilman nokkelia onelinereita. Sivurooleista aiemmin mainitsemani tunnetuimmat nimet ovat Mark Strongia lukuunottamatta suhteellisen vaisuja, tosin asiaan saattaa vaikuttaa etteivät Dafoe ja Haden Church esiinny ruudulla omana itsenään vaan kahtena Marsin vihreän rodun edustajana. Päähenkilön rakkauden kohdetta sekä samalla filmin keskeisimmän naisroolin tekevä Lynn Collins on pirteän raikas tuulahdus muuten ummehtuneeseen kokonaisuuteen ja hänen hahmonsa katsoja oppii tuntemaan jopa paremmin kuin päähenkilön. Myöskään miltei pakollinen romanssi ei tunnu tässä tapauksessa erityisen vaivaannuttavalta juuri Collinsin ansiosta.
Jottei arvostelu menisi liian negatiivissävytteiseksi otan seuraavaksi esille elokuvasta löytyviä lukuisia hyviä elementtejä. Onnistunut naispäähenkilö on ehdottomasti yksi. Toinen on leffan erinomainen lopetus, jonka avaruudesta huolimatta tuskin tulemme näkemään jatko-osaa kovinkaan pian. Pidin myös filmin tarjoamista vastauksista tiettyihin kysymyksiin, jotka eivät kirjassa täysin selvinneet. Tarinankulku itsessään noudattaa opuksen rakennetta miten kuten, välillä mukaan on sotkettu omaa materiaalia, lisäksi myös kirjasarjan seuraavista osista on otettu asioita mukaan selkeimpänä eräs leffan antagonisteista. Plussapuolelle voi laskea myös musiikit, vaikka ne melko tyypillistä plim plomia ovatkin. Suunnilleen oikeanlaiseen tunnelmaan ne kuitenkin virittävät kohtauksen tyylistä riippuen.
Kuultuani John Carterista runsaasti vähätteliviä kommentteja en pettynyt näkemääni. Kokonaisuus ei ollut niin huono kuin oli aihetta olettaa muttei tässä ole ainesta juuri muuhun kuin kevyeksi toimintafantasiaksi, joka nyt vain sattuu suurelta osin perustumaan omasta mielestäni keskinkertaiseen kirjaan. Katso tämä toki jos tunnet olevasi näyttävän toiminnan tarpeessa tai velvollisuudeksesi nähdä sinulle tutusta kirjasta tehdyn filmiversion. Kun ei odota leffalta liikaa niin viihdyttävä ilta on taattu, joskin uudelleenkatsantaa sietää punnita hyvin tarkkaan.
