Valot sammuvat ja Stanley Kubrickin menestyselokuva “Hohto” lähtee pyörimään. Silmien eteen aukeaa kaunis luonnonmaisema ja korviin pulppuaa pahaenteistä musiikkia. Suoranainen kauhu ei astu vielä alussa kuvaan, vaan elokuva on jokseenkin uskollinen perinteiselle kerronnalle, toisin kuin monet kulttikauhuelokuvat, joissa verenvuodatus ja möröt astuvat kuvaan jo alkutekstien aikana.
Alun tapahtumat ovat mieltärauhoittavia ja arkisia, ja tunnelma on vuoristomaisemien ja keittiö-kohtauksen vuoksi jopa idyllinen. Tätä tunnelmaa tulee kuitenkin rikkomaan Jackin Ullmanin kanssa käymä keskustelu overlook-hotellin verisestä historiasta. Esimakua elokuvan tarjoilemasta surrealistisuudesta saadaan, kun Dannyn hohtamiskyky tulee ilmi.
Kun perhe on viettynänyt kuukauden hotellissa, alkaa jälleen Nicholsonin lentomatka yli käenpesän. Hän saa Torrencen sekoamaan niin totaalisesti, että elokuvaa voitaisiin käyttää vaikka psykologian opetuksessa. Elokuvan edetessä Torrancen hulluuden rinnalla kasvaa kaoottisuus ja surrealistisuus, jotka eivät ole erillisiä ilmiöitä vaan pikemminkin seurausta toisistaan. Dannyn hohtaminen kasvaa äärimmäisiin mittasuhteisiin, ja hän hohtaa Miamiin asti ja Jack Torrance käy suurissa kummitusjuhlissa.Elokuvan kiihtyessä kohti kliimaksia tunnelma on hyvin ahdistava ja yliluonnolliset asiat tuntuvat hämmentäviltä.
Elokuva on erittäin taiteellinen, ja sen voi huomata jokaisesta yksityiskohdasta ja jokaisen otoksen kokonaisvaikutelmasta. Torrancen sekoaminen tuo mukanaan myös huumoria, joka kompensoi elokuvan kauhutunnelmaa. Olen mies, eli en koe Jack Torrencea ahdistavana henkilönä, vaan henkilönä jota vastaan täytyy taistella ja toisinaan henkilönä johon on helppo samaistua. Tällainen asennoituminen tietysti häivyttää pelon tunnetta mutta toisaalta tarjoaa myös tilaa “Hohdon” laajemmalle tutkimiselle.
Joudun surukseni julkistamaan myös joitakin negatiivissävytteisiä huomioita. Hohdon isoin miinus on se, että hohto pyrkii tuomaan totaalisen kauhun keskelle arkea, mikä tekee siitä hyvin monitulkintaisen ja jopa hieman epäloogisen. Mutta tämä ei suinkaan ole Kubrickin syytä, vaan pelkästään yleinen sääntö: jos pyrkii yhdistämään epätodellisuutta puhtaaseen uskottavasti kuvattuun arkielämään, niin siitä jää aina tikit filmirullaan. Epäloogisuus on siis kauhuohjaajan ikuinen kirous, joka on kiusaa kauhuohjaajaa aina, paitsi jos kauhuelokuvan tapahtumat sijoittuvat täysin arkielämän ulkopuolelle, mikä puolestaan tekee elokuvasta epäuskottavan ja etäisen.
Arvostelen elokuvan kolmella eri asteikolla: kauhuelokuva, Stanley-asteikko ja yleinen arvosana:
Kauhuelokuvana Hohto on kutkuttava kokonaisuus, jonka suurin ongelma on todenmukaisuuden ja surrealistisuuden täydellinen tasapaino. 4/5
Hohto on Stanleyn elokuvien selvää kärkeä, mutta “Kellopeliappelsiini” ja “Kunnian Polut” jäävät omaperäisen kerronnan ja moraali-teeman vuoksi Hohdon yläpuolelle. 4/5
Kokonaisuutena yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista Kummisedän ja American beautyn ohella. Omaperäinen ja kiinnostava. 5/5
