Nykyään ei voi kuin ihmetellä mitä on tapahtunut tämän päivän kauhuelokuville, jos vertaa esimerkiksi kultaiseen 80-lukuun ja sen kirkkaimpaan mestariteokseen Hohtoon. Stanley Kubrickin pelottavan loistava taideteos on sekä genren, että elokuvahistorian kulmakiviä, eikä pelkästään Jack Nicholsonin mykistävän roolityön takia. Hohto on ja tulee aina olemaan kauhuelokuvien ykkönen.
Jack Torrance (Nicholson) on kirjailija, joka saa hoidettavakseen suuren Overlook hotellin talven ajaksi. Ajatuksena on samalla kirjoittaa uusi kirja rauhallisella paikalla vuorten keskellä. Vaimo Wendy (Duvall) ja poika Danny (Lloyd) lähtevät mukaan, mutta Danny pelkää hotellia. Sillä on nimittäin synkkä menneisyys, koska entinen talonhoitaja sekosi siellä ja tappoi koko perheensä. Dannyllä on hohtamisen kyky, jonka avulla hän näkee asioita niin menneisyydestä, kuin tulevaisuudestakin. Pian hän alkaakin näkemään pelottavia näkyjä hotellin karusta murhenäytelmästä ja kuolleista kaksostytöistä. Dannylle selviää, että myös hotellin kokilla herra Halloranilla (Crothers) on sama hohtamisen kyky. Halloran selittää hohtamisen olevan kuitenkin harmitonta, ja vakuuttaa hotellin olevan täysin turvallinen synkästä historiastaan huolimatta.
Perheen jäädessä yksin, Jack ei tunnukaan saavan inspiraatiota rauhallisessa ympäristössä ja Wendyn kannustuskin lähinnä ärsyttää. Pian miehen käytös saa uhkaavia piirteitä ja hotelli alkaa tuntua hyvinkin ahtaalta. Toistaako hotellin synkkä historia itseään, vai onko kyse jostain muusta?
Hohto on loistava esimerkki hyvästä kauhuelokuvasta. Siinä toimii kaikki oleellinen: ohjaus, käsikirjoitus ja ennen kaikkea näyttelijät. Kubrick on täydellinen tunnelmanluoja ja elokuva pitää ahdistavassa otteessaan aivan alkumetreiltä mykistävään loppuun asti. En ole Stephen Kingin alkuperäisteosta lukenut, mutta kuulemani mukaan elokuvan käsikirjoitus on paljon yksinkertaisempi versio siitä ja painottuu enemmän psykologiseen kauhuun. Ja hyvä niin, sillä elokuva ei olisi toiminut yhtä hyvin jos se sisältäisi kaikenmaailman hirviöitä pilvin pimein. Sen sijaan puhdas päänsisäinen kauhu ja Jackin hiljaa hiipivä hulluus naulitsevat katsojan penkkiin paljon tehokkaammin.
Kauhuelokuvissa ei yleensä näe Oscarin arvoisia näyttelijäsuorituksia, mutta Hohdon kohdalla on selkeä poikkeus. On sanomattakin selvää, että Nicholson varastaa shown, mutta miehen kyvyt jaksavat silti yllättää. Ketään ei osaa esittää paremmin hullua kuin hän. Vaikka muut näyttelijät jäävät hieman Nicholsonin varjoon, eivät he silti huonoja ole. Erityinen hatunnosto täytyy antaa Danny Lloydille ikimuistoisesta roolistaan ja häntä ohjanneelle Kubrickille. Lloyd ei nimittäin elokuvaa tehdessään edes tiennyt esiintyvänsä kauhuelokuvassa, koska Kubrick halusi suojella poikaa elokuvan kauhuilta. Shelley Duvall on itselleni täysin tuntematon, mutta näyttelee hysteeristä, pakokauhun valtaan joutuvaa äitiä todella uskottavasti.
Hohtoa kuvaillessa ei sanat tunnu riittävän. Se on kaikki kehunsa ansainnut. Kubrick on todellinen visionääri ja yksi aikamme loistavimmista ohjaajista, josta monet ovat ottaneet oppia. Yksikään ei silti ole pystynyt ohittamaan tätä kauhun merkkiteosta, joka on myös mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.
