Simpsoneiden päästyä toiselle tuotantokaudelle suunnilleen kaikki parani vähän. Piirrostyylistä tuli hiotumpaa, ääninäyttelijät löysivät hyvän tyylinsä ja jaksoista tuli enemmän klassikkomateriaalia. Ensimmäisessäkin kaudessa on paljon hyvää ja klassikon ainesta, mutta toinen kausi on jo silkka klassikko. Erittäin laadukas paketti on siis kyseessä.
Jo ensimmäisellä kaudella alkoi Yhdysvaltalaisen kulttuurin ja elämänmenon tarkastelu satiirisessa sekä kriittisessä näkökulmassa, mutta se jatkuu tehokkaasti myös toisella tuotantokaudella. Sarjan tyyli alkoi hioutua ja monia sarjan suosiolle elintärkeitä elementtejä tuli lisää. Ensinnäkin sarjan pääpaino ei enää ollut Bartin seikkailuissa, vaan sarjan päätähdeksi nousee tällä kaudella perheenpää eli Homer Simpson, jonka sikailut jaksavat naurattaa kerta toisensa jälkeen. Homer on amerikkalainen idiootti, joka näyttää mikä Yhdysvalloissa eniten mättää. Mies, jolla kaikki on oikeasti aivan täydellisesti, mutta kaikki on vain hyvän tuurin ansiota. Hän on kuitenkin sympaattinen, rehti, jonkinlaisen omantunnon omaava ja jollain tasolla myös hyvä perheenisä sekä aviomies. Myöhemmillä kausilla Homerin tyhmyys vain pahentui, eikä lopulta tästä loistavasta hahmosta ole paljonkaan sitä aitoa jäljellä. Toisella kaudella tämä koominen nero on kuitenkin vahvimmillaan, vaikka samaa iloa saatiin vielä kokea monta seuraavaakin kautta ennen Homerin hahmon kaikinpuolista inflaatiota. Kiitosta täytyy antaa myös Dan Castellanaten loistavalle äänityöskentelylle, jota saadaan kuulla myös monen muun hahmon kohdalla. Lahjakas kaveri, ei voi muuta sanoa. Homerin ääni löytää myös tällä kaudella lopullisen minänsä, sillä ensimmäisen kauden monotoninen Walter Matthau -imitaatio ei oikein antanut tilaa revittelyille.
Toisella kaudella keksittiin myös monia jaksoformaatteja ja tarinajatkumoita, joita pystyttiin käyttämään myöhemmillä kausilla. Ensimmäinen halloween-jakso Treehouse of Horror kuuluu kauden tärkeimpiin hetkiin luodessaan kolmesta humoristisesta kauhutarinasta koostuvan jaksomallin. Vaikka monet myöhemmät Treehouse of Horror -jaksot päihittävätkin tämän, niin tässä klassikossa on yhä voimaa ja jytyä. Populaarikulttuuriviittaukset ja elokuvaparodiat lisääntyivät ensimmäiseen kauteen verrattuna, mistä hyvänä esimerkkinä on juuri tämä kauhujakso. Jonkinlaisena taiteellisena helmenä voi pitää jakson päätöstarinaa, jossa Edgar Allan Poen runon Korppi lukee mahtavan kertojanäänen omaava James Earl Jones.
Uudemmilla tuotantokausilla ei Simpsonien maailmassa jaksojen tarinat ole niin tärkeitä, vaan hauskan pitäminen on pääasia. Toisella kaudella tarinat ovat hyviä ja parhaimmassa tapauksessa jopa vähän koskettaviakin. Esimerkiksi jakso, jossa Homer luulee kuolevansa, repii lempeästi huumoria irti kuoleman pelosta ja elämän hetkellisyydestä. Koskettavia ja hellyyttävän hauskoja tarinoita ovat myös Lisan ihastuminen karismaattiseen opettajan miessijaiseen (vierailevana äänenä loistavaa työtä vääntävä Dustin Hoffman), Simpsoneiden ukin rakastuminen vanhalla iällä ja Homerin velipuolen (äänenä Danny DeVito, joka tekee hahmosta loistavan persoonallisella tyylillään) paljastuminen. Myös kritiikki ja irvaileva satiiri on kovassa terässä tällä kaudella. Ensimmäinen Itchyyn & Scratchyyn (siis Tom & Jerry -parodia, joka irvailee hauskasti piirrosväkivallan mielettömyydelle) keskittyvä jakso Itchy & Scratchy & Marge naureskellaan amerikkalaisten tekopyhyyteen alastomuuden ja väkivallan suhteen. Ydinvoimaloiden aiheuttamista saasteista sekä terveysriskeistä repii huumoria irti puolestaan mainio Two Cars in Every Garage, Three Eyes on Every Fish, jonka alkuperäinen nimikin on jo täyttä rautaa. Lisan ja Homerin henkinen taistelu sai uutta puhtia jaksossa Homer vs. Lisa and the Eighth Commandment, joka myös oli ensimmäinen rohkeasti uskonnollisia teemoja käsittelevä jakso.
Klassikkojaksoja, mielettömiä vitsejä, hienoja hetkiä sekä mainioita juttuja tällä kaudella on ihan mielettömästi. Ainoaksi häpeäpilkuksi osoittautuu Homerin maskottiurasta tylsästi satuileva Dancing Homer. Noh, 22 jaksoon saa mahtua yksi heikompikin tekele. Kokonaisuutena toinen kausi on kyllä aivan huippuluokkaa, mutta vielä vasta pientä alkusoittoa sarjan muutamalle seuraavalle kaudelle. Vaikka huumori muuttui vieläkin terävämmäksi, piirrostyyli hioutui ja hahmoista muuttui yhä enemmän omia persooniaan, niin saatirin kärki oli kuitenkin jo kakkoskauden aikoihin aivan omaa luokkaansa.
