Osataan sitä Euroopassakin. Nimittäin roiskia tekoverta ja kiduttaa ihmisiä mitä erilaisimmin tavoin. Kaiken tämän oikeuttaa tilanne, jossa neljä kapinallista pakenee Pariisin mellakoista rahakassin kera ja päätyy (minnepä muualle kuin) sadistinatsin johtamaan majataloon. Sinne kätketyssä nykyajan keskitysleirissä poikkileikatut akillesjänteet ovat pienin paha.
Vaikka ohjaaja Xavier Gensiä on kehuttu rohkeudestaan tuottaa jotain oikeasti erilaista, näyttää hänen kohuttu debyyttinsä lähinnä Hostelin jatko-osalta. Ylimielisten nuorten (viimeinen?) päämäärä on päivittynyt hostellista vanhan kaivoksen luona sijaitsevaksi kolkoksi majataloksi ja värikäs natsikiduttajajoukkio on pöllitty ihan muista kauhurainoista. Teurastusjärjestys ei sekään ole yhtään yllättävämpi kuin jenkkivastineissa. Mukaan ympätyt politiikkateemat hukkuvat veren alle ja syövät osan siitä eksotiikasta. Leffalla on siis perinteinen polku, mutta kovin brutaali askellus.
Frontier(s)-leffalle on kuitenkin annettava respektit siitä, että sillä tuntuu olevan koko ajan vahva ote ällöttävään ja simppeliin aiheeseensa. Mukana on jotain Irréversiblen järjettömyyttä, jonka takia monessa keskeisessä kohtauksessa joutuu älähtää “auts!”-sanat ilmoille. Lisäksi samaan Halloween-maratoniin osunut kasari- ja remake-kauhuklassikko Kärpänen tuntui yksiulotteiselta ja kiltiltä tieteismönjäilyltä, kun Frontier(s):n sisäsiittoiset läskipallerot ja dopinghirmut vyöryivät aseineen kaivoksen käytäville. Ja onhan se Jean-Pierre Jorrisin, kohta 88 v, natsivanhuskin aika kylmäävä ilmestys.
Kuten kaksi aiempaa revikkaa jo kertovat, taiteillessaan veripäällysteisellä trapetsilla sadismin katon rajassa franskituotanto jakaa helposti mielipiteitä. Osa putoaa ylilyöntien kohdalla, osa taputtelee kattoa verisillä käsillään viimeistään sirkkelikohtauksessa. Mutta ei leffa niin ristiriitainen kuitenkaan ole. Keskitien kauhuviihdettä, mutta ei herkimmille.
