Yhteen Jumalan aikaan juuri kukaan elokuvamaailman tapahtumia aktiivisesti seuraava ei tiennyt Uwe Bollin kaltaisen germaanisen kiihkeän taiteilijapersoonallisuuden olomassaolosta. Myöhempien teostensa laadun tuntien yllättävänkin lukenut ja kouluttautunut Boll aloitti elokuvaharrastuksensa jo kouluvuosinaan vanhempiensa omistaman kameran ja luovan mielikuvituksensa voimin. Ammatillisella tiellä Boll pääsi kokeilemaan osaamistaan muutaman suoraan videolla julkaistun halpiksen parissa ennen “läpimurtoaan” videopelileffojen parissa. House of the Dead ei ehkä hyvä teos ole laisinkaan, mutta Uwen pelileffadebyytti nosti kertaheitolla tekijänsä niin elokuva- kuin videopelimedioidenkin inhokiksi sekä ympäröivää populäärikulttuuria vuosikausia eteenpäin silkalla olemassaolollaan muovaavaksi instituutioksi.
Moni Segan alkuperäisen pelisarjan fani todennäköisesti pyörittelee vieläkin päätään ihmetellessään firman päätöstä myydä peliensä kuvausoikeudet Uwe Bollin kaltaiselle kaverille, mutta todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Vuosituhannen alkupäässä Sega oli sekasorron vallassa, ja sinisen siilin kotipirtissä ilmeisesti pääteltiin pelileffojen pitävän pikavauhtia itseensä romahtavaa firmaa pinnalla ja antavan hyvää mainosta näiden tuotoksille; niinpä House of the Deadin filmausoikeuksia tarjottiinkin ensin DreamWorksille. Hollywoodin pikkulapsille suunnattu näkemys Segan zombikauhusta ei olisi voinut olla juuri kauempana lähdemateriaalistaan, joten Uwe Boll onnistui helposti vakuuttamaan kömpelöstä johtamiskulttuuristaan tunnetun japanilaisyhtiön päättävät patut halustaan tuottaa näiden haikailema aikuisempi zombiraina nauruhintaan. Vastuu projektista lankesikin tietysti luonnonvoiman tavoin jyrisevän elokuvataiteen ainoan neron harteille.
Kuten Uwe Bollin ohjaustöille myöhemmin tuli tavaksi, edustaa House of the Deadkin pelisarjansa henkeä enintään nimeltään. Bollin filmatisoinnin aluksi joukko teinejä suuntaa syrjäiselle saarelle, jossa joukko muita teinejä on järjestävineen kaikkien aikojen bileitä. Kyseinen saari ei kuitenkaan ole aivan mikä tahansa metsäinen maakaistale, vaan paikalliset tietävät kavahtaa ja varoa menemästä lähellekään koko kelluvaa raatomäkeä – sikaria polttelevaa Jürgen Prochnownia lukuun ottamatta. Paikan päällä teinit toteavat bileiden menneen pahemman kerran puihin jonkin tai jonkun hyökättyä juhlijoiden kimppuun ja tuhottua näiden huolella rakentamat puitteet bajamajoineen ja jättimäisine Sega-lippuineen. Samaisen bilepaikan keskellä sattuu myös olemaan Uwe Bollin läpimurtoelokuvan nimessäkin mainittu salaperäinen talo, mutta siitä lisää myöhemmin.
Ehkä House of the Deadin kunniaksi voi sanoa sen verran, ettei elokuvan ensimmäinen kymmenminuuttinen suinkaan edusta pahinta mahdollista edes Uwe Bollin kaltaisen kaverin filmografiassa. Edetessään House of the Dead alkaa kuitenkin rapista ja hajoilla mitä käsittämättömimpiin mokiin, kuten alkuperäisten pelien kuvamateriaalien leikkaamiseen osaksi näyteltyä elokuvaa. Enkä nyt tarkoita esimerkiksi hahmoja pelaamassa niitä pelejä vaan kirjaimellista pelikuvaa leikattuna keskelle valikoituja kohtauksia ilman sen tähdellisempää merkitystä. Ehkä Bollilla oli jotain hampaankolossa Segan päättäviä elimiä kohtaan, tai tämän kanssa tehtyyn sopimukseen oli asetettu vaatimus aidon pelikuvan sisällyttämisestä valmiiseen elokuvaan. Mitenkään muuten tällaista ratkaisua ei voida järjellä ymmärtää.
Seuraavaksi tarinan teinit lähtevät hortoilemaan zombien jahtaamana ympäri saaren metsikköä. Metsässä nämä törmäävät selittämättömästi paikalle ladatun automaattiaseen kanssa tupsahtaneeseen seattlelaiseen poliisiin. Sitten ilman syytä ladatun aseen kanssa veneessään seisoskeleva Jürgen Prochnow ampuu zombeja, sitten poliisi päättää jostain syystä palata omalle veneelleen, sitten teinit löytävät rannalta laatikollisen aseita ja päättävät yksissä tuumin palata takaisin talolle, vaikka nämä voisivat paeta saarelta kymmenen metrin päässä nuokkuvalla Jürgen Prochnowin veneellä. Näillä main House of the Dead viimeistään lakkaa toimimasta minkäänlaisena tarinana, ja tapahtumat seuraavat toisiaan juuri niin kuivasti ja vailla selitystä kuin miltä ne omilta näppäimiltäni tulleena kuulostavat. House of the Dead ei olekaan elämyksenä sen enempää hauska kuin jännittäväkään, pelkästään puuduttava ja tylsä.
Päädymme ehkä koko unettavan leffan toistaiseksi koomaisimpaan jaksoon: keskivaiheilla tulevaan toimintakohtaukseen. Teinien palattua talolle nämä alkavat räiskiä pihamaalla vilistäviä zombeja Matrix-leffoja plagioivissa hidastetuissa jaksoissa. Jotenkin selittämättömästi alkuelokuvan kömpelöt teinit ovat muuttuneet lentäviksi ninjoiksi, mutta onneksi nämä kuitenkin sattuivat löytämään jonkun höhlän rannalle unohtamat ladatut ja käyttökelpoiset aseet, joten ölisevien aivokuolleiden nitistäminen hoituu tuossa tuokiossa, vaikka puolet ajasta toimintasankarit ampuvatkin selvästi ilmaan ja ohi maalin. Sekavan toimintahortoilun päätteeksi koko komeus nähdään vielä uudestaan erillisenä flashbackinä. Ehkä Uwe Boll oli niin ylpeä luomuksestaan, että halusi korostaa osaamistaan ylimääräisellä toistolla. Segan pelithän ovat pohjimmiltaan mainitun kaltaista zombiräiskintää, joten missä vika?
Mikäli katsoja ei vielä ole muuttunut itsekin aivokuolleeksi zombiksi, seuraa tämän iloksi kokonainen jakso talon sisälle sijoittuvia George A. Romeron leffoja kömpelösti apinoivia kohtauksia, joissa keskeiset henkilöhahmot uhraavat itsensä yksi toisensa jälkeen mitä turhemmilla tavoilla – kunnes nämä selittämättömästi heräävätkin vain kuollakseen uudestaan. Viimeistään tässä kohtaa paljastetaan, että pitkin elokuvaa nähdyt metsässä hortoilevat jalat eivät kuuluneetkaan kameraa väärin päin pitelevälle Uwe Bollille, vaan syystä tai toisesta nimettömälle saarelle zombeineen asettuneelle tarinan roistolle. Mitä tämä kyseinen roisto lopulta haluaakaan, selviää yhdessä upeimmista kuulemistani sananvaihdoista:
”You created it all so you could become immortal. Why?”
”To live forever.”
Nuo kaksi kaunista repliikkiä ovatkin melkeinpä huikeinta, mitä Uwe Bollin House of the Deadilla onkaan maailmalle tarjota. En suin surminkaan kykene ymmärtämään, miten kukaan missään voisi saada raavittua tästä pökäleestä tämän enempää iloa irti. Mielestäni Uwe Bollin ammottavin ongelma elokuvantekijänä ei suinkaan ole ollut täydellinen kädettömyys – lähinnä miehen teosten yleinen tylsä mitäänsanomattomuus. Bollin teosten harmaa mitättömyys on sikälikin yllättävää, että äärimmäisestä persoonastaan tunnettu mies on omien sanojensa mukaan joutunut rahoittamaan elämäntyötään vuosituhannen alun jälkeen enemmän tai vähemmän omasta pussistaan ilman ulkopuolista kontrollia. Täydellisessä maailmassa Uwe Boll olisikin erikoistunut [movie]Postal[/movie]in kaltaiseen viihteeseen ja tuottaisi ominta taidettaan liukuhihnaltaan vaikka neljä kertaa vuodessa. House of the Dead yhdessä monen muun Boll-klassikon kanssa toimivat lähinnä oppimateriaalina siitä, miten elokuvia ei pidä tehdä.
