Antoine ( Jean-Pierre Léaud) on 13-vuotias nuori poika, joka asuu Pariisissa. Hän riitelee niin opettajien kuin vanhempiensa kanssa ja etsii paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Ystäviensä avulla hän kuitenkin aluksi selviytyy vaikeuksista, mutta valehtelulla ja rikoksilla on seurauksensa.
Ohjaaja François Truffaut löysi pääosanesittäjä Léaudin lehti-ilmoitusten kautta ja huomasi heti alkuun, että tässä pojassa oli juuri sitä inhimillisyyttä ja aitoutta, jota hän tähän elokuvaansa kaipasi. Näin sai alkunsa yksi hienoimmista nuorisorooleista, jonka tulkinnassa on yhä sellaista vilpittömyyttä, jota nykyaikana on elokuvista hankala löytää. Léaudin tulkitsema Antoine on sellaisia klassisia hahmoja, kuten Enzo Staiolan tulkitsema Bruno Polkupyörävarkaassa. Kumpikin löydettiin sattumalta (Staiola kävelytyylinsä perusteella) ja kummankin roolityö on häikäisevää juuri siksi, että he eivät olleet “ammattinäyttelijöitä”. He olivat tavallisia ihmisiä, jotka eivät olleet menettäneet kasvojaan julkisuudessa.
400 kepposta kertoo juuri sen ehkä liiankin usein vaietun totuuden nuoren ihmisen hankalasta tiestä aikuiseksi. Pitkin elokuvan historiaa riittää kaiken maailman nuorisokuvauksia, mutta tämä elokuva ohittaa suurimman osan niistä kertaheitolla. Yksi merkittävä erottava tekijä on ainakin se, että tässä elokuvassa ei erotella ihmisiä selkeästi “hyviin” ja “pahoihin”. Oikeastaan kaikki tässä kamppailevat omien arkisten ongelmiensa kanssa ja yrittävät jotenkin suoriutua niistä. Opettaja yrittää saada luokan hiljaiseksi, vanhemmat yrittävät jaksaa hoitaa talouttaan, nuoriso yrittää elää mukana. Toinen tekijä on se, ettei elokuva yritä täyttää sisältöään kaiken maailman kliseillä ja lässynlää-keskusteluilla. Sen sijaan siinä kuvataan poikien arkea, koulureissua, kepposia, mitä vain. Sisältö tuntuu vihdoinkin aidolta ja olennaiselta, juuri nuoren näkökulmasta kuvatulta. Kaikki turha on riisuttu pois ja silti teos kasvattaa tarinaansa verkkaisesti kohti huikeaa loppuratkaisua. Teos on sukellus lapsuuteen, ei paasaava tarina siitä kuinka rikos turmelee tai vastaavaa. Vaikka tällaistakin ongelmaa sivutaan, ei elokuva kritisoi nuoren mielentilaa. Jos kritiikin kohde pitäisi valita, niin ensimmäisenä esiin nousisivat vanhemmat ja opettajat, koko mutkikas järjestelmä. Loppujen lopuksi vihollinen on näkymätön.
400 kepposta pitää kertomuksensa nuoruuden vaikeuksista tehokkaana ehkä siksi, että se ei vie tarinaansa “äärimmäisyyksiin”. Päähenkilö ei makaa kaljapullojen kanssa katuojassa hakattuna, kuten monesti on tapana. Vaikeudet rinnastetaan jokapäiväisen elämän parissa kamppailuun, siitä teoksen valoisa humanismi.
Elokuvan keskiöön nousee myös miljöö Pariisi loisteliaine katukuvineen. Se on kuin päättymätön sokkelo, jossa Antoine seikkailee kohtalontovereidensa kanssa etsimässä paikkaansa yhteiskunnassa. Pääosassa voisi olla oikeastaan mikä tahansa eurooppalainen suurkaupunki, mutta juuri hienostelustaan ja muodistaan tunnettu Pariisi kykenee välittämään kaiken ympärillä leijuvan prameuden ja aikuismaisen pikkumaisuuden. Heidän koko elinympäristönsä on täynnä viestejä aikuisuudesta johon he ovat matkalla. Kuka eksyy rikoksen polulle, kuka säilyy? Se on vain arvoitus muiden joukossa.
