Tulevaisuus on aina näyttänyt kirjallisuudessa ja elokuvissa synkältä, eikä Suzanne Collinsin bestselleriin perustuva Hunger Games tee siihen poikkeusta. Pohjois-Amerikan yhteiskunta on selittämättömien luonnonkatastrofien ja ruoasta käydyn sodan myötä romahtanut. Tuhon jälkeen syntynyt totalitaarinen valtio Panem ei ollut tavallisen kansan mieleen, joten seurasi sisällissota, jonka kapinaan nousseet 12 vyöhykettä hävisivät. Pitääkseen vyöhykkeet kurissa ja nuhteessa hallitus määräsi, että jokaisen vyöhykkeen on luovutettava kerran vuodessa 12- 18-vuotias poika ja tyttö osallistumaan valtaapitävien sairaaksi viihteeksi tarkoitettuun julmaan kisaan, Nälkäpeliin, jossa näiden ”tribuuttien” on tapettava toisiaan luonnonolosuhteita jäljittelevällä areenalla, kunnes vain yksi on jäljellä.
Taustatarinan heikko pohjustaminen on ensimmäinen häiritsevä asia, mikä elokuvassa tulee esille. Pohjois-Amerikkaa runnelleiden luonnonkatastrofien ja Panemin sisällissodan pinnallinen käsitteleminen loi minulle jo kirjaa lukiessanikin mielikuvan, että idea teinien modernista gladiaattoritaistelusta on keksitty ensin ja vasta sen jälkeen on pohdittu syitä ja taustatarinaa jotka olisivat voineet johtaa tällaiseen eettisesti häiriintyneeseen dystopiaan. Ilmeisiä yhteyksiä japanilaiseen Battle Royaleen ei myöskään voi sivuuttaa, joten omaperäisyyskin on melko kyseenalaistettava seikka. Vaikka kokonaiskuva jääkin hieman hämäräksi sen voi osittain antaa anteeksi sillä, että syvällisen ja moniulotteisen sci-fi- tarinan sijaan Hunger Games keskittyy henkilökohtaisemmalle tasolle, ja kerronta tapahtuu enimmäkseen päähenkilön näkökulmasta luoden näin intiimin ja tunnelmallisen selviytymistarinan. Elokuvan ainoa osittainen etulyöntiasema kirjaan verrattuna onkin se, että kirja on kirjoitettu kokonaan ”minä”-muodossa eikä se anna mahdollisuuksia kurkistaa kulissien taakse pelinjärjestäjien toimiin ja areenan ulkopuolisiin tapahtumiin, kuten elokuva yllättävän onnistuneesti tekee.
Näyttelijätyön osalta Hunger Games on erittäin onnistunut. Varsinkin päähenkilöä, vyöhykkeen 12 naistribuuttia Katniss Everdeeniä näyttelevä Jennifer Lawrence oli erittäin positiivinen yllätys, kun odotin näkeväni jotain Kristen Stewart- tasoista myötähäpeää herättävää räpellystä. Vaikka Katniss onkin hahmona ulkopuolisesti melko kylmä ja passiivinen, Lawrence osaa ilmaista taitavasti tilanteen edellyttämiä tunnetiloja ja saa näin luotua uskottavan ja vahvan naispäähenkilön. Katnissin kotivyöhykkeen miestribuuttia Peeta Mellarkia näyttelevä Josh Hutcherson jää melko vaisuksi, vaikka saakin melko paljon yhteistä ruutuaikaa Lawrencen kanssa. Lähes kaikki muut Nälkäpeliin valitut nuoret ovat melko persoonattomia, eikä katsoja juuri opi välittämään kenenkään kohtalosta. Sivuosissa nähdään paljon tunnettuja nimiä, etenkin Nälkäpelin juontajaa näyttelevä Stanley Tucci onnistuu hyvin suulaan showmiehen roolissa. Woody Harrelson nojaa äijämäiseen karismaansa näytellessään Nälkäpelin vuosientakaista voittajaa ja näin ollen Katnissin ja Peetan alkoholisoitunutta sekä rappioitunutta ohjaajaa. Harrelson, viinapullo ja kyyninen asenne tuntuvat jotenkin mystisesti sopivan yhteen, joten hänen hahmostaan ei voi olla pitämättä. Donald Sutherland on ehkä liian sympaattisen näköinen olemaan Panemin paha presidentti, mutta veteraaninäyttelijänä hän osaa tuoda hahmoon vähäisestä ruutuajasta huolimatta tarpeeksi pahaenteisyyttä. Erityismaininnan ansaitsee kieroa pelinjärjestäjää näyttelevän, karismaattisen Wes Bentleyn eeppinen parta.
Hunger Gamesin ohjaus ja kameratyö herättivät melko ristiriitaisia tunteita. Heiluvat ja epätasaisesti liikkuvat kamerat sekä nopea leikkaus ovat yleensä pelkkä murheenkryyni, sillä ne useimmiten tekevät kohtauksista epäselviä ja vaikeasti hahmotettavia. Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin toimii. Miekoin, kirvein ja keihäin käytäviin toimintakohtauksiin sekä takaa-ajoihin saadaan paniikinomainen ja kaoottinen tunnelma, ja sopivilla äänitehosteilla ja musiikilla höystettynä niistä saadaan intensiivisiä ja jopa jännittäviä. Eräs kirjasarjan fanien keskuudessa paljon paheksuntaa herättänyt seikka oli elokuvan ikärajoitus. Kirjojen ollessa erittäin verisiä, PG-13 oli kova pala sarjan ystäville. Tämä kuitenkin onnistutaan melko hyvin paikkaamaan taidokkaan ohjauksen ja kameratyön avulla. Väkivaltaisiin kohtauksiin saadaan epävakailla kameroilla ja onnistuneilla leikkauksilla brutaali ja säälimätön tunnelma ilman ylenpalttista verellä läträämistä. Ratkaisu on suhteellisen tyydyttävä. Jos on kerta pakko saada ikärajoja alemmaksi varhaisteinien taskurahojen perässä, niin se on ainakin tehty huolella. Erikoistehosteet ovat tämän mittakaavan projektissa luonnollisesti laadukasta työtä, mutta se on oikeastaan jo nykyelokuvissa itsestäänselvyys eikä siinä ole juuri erityistä suitsuttamisen aihetta. Panemin pääkaupunki, Capitol on herätetty onnistuneesti kirjan sivuilta henkiin sen kammottavan värikästä ja ylilyövää muotia sekä vastaavanlaista omituista sisustamista myöten. Tulevaisuuden yhteiskunnan turmeltuneisuus, moraalinen taantuma ja luokkaerot kuvastuvat tästä loistavasti. Kun köyhien vyöhykkeiden asukkaat käyvät päivittäistä kamppailua selvitäkseen hengissä, Capitolissa pröystäillään ja eletään leveästi heidän kustannuksellaan ja vieläpä katsotaan huvikseen kuinka heidän lapsensa tappavat toisiaan.
Kaiken kaikkiaan Hunger Games on suhteellisen onnistunut käännös kirjasta elokuvaksi, vaikka joissakin asioissa mennäänkin metsään. Elokuva ei onnistu tarpeeksi hyvin välittämään katsojalle kaikkia ihmissuhteiden ja tarinan nyansseja, joten ne jäävät hieman epämääräisiksi. Elokuvan romantiikkapuoli vaikuttaa tämän vuoksi yhdentekevältä ja kaavamaiselta ja turhauttaa varmasti kirjaan tutustumattomia mutta ehkä vielä enemmän sen lukeneita katsojia. Sama pätee myös joihinkin satunnaisiin tapahtumiin, jotka vaikuttivat jo kirjaa lukemattakin supistetuilta ja laimeilta, mukaan lukien täysin lässähtämään päästetty Nälkäpelin ratkaisu. Lukuisista vioistaan huolimatta Voin varauksetta suositella kaikille jännityksen ja selviytymistarinoiden ystäville ja lisäksi ilolla kertoa miesväelle, että tämä ei ole ikävästä leimasta huolimatta uusi Twilight. Tyttökaverin voi viedä leffaan ilman, että tarvitsisi ennen puoltaväliä alkaa hautoa itsetuhoisia ajatuksia.
