Alkuun tulin jo katumapäälle kun en ollut kantanut alehyllystä kotiin Sinisilmä-Mickeytä. Leffan loppua kohti tulin koko ajan onnellisemmaksi etten ollut moisella rainalla täyttänyt hyllyäni.
Hugh Grantin esittämä nimihenkilö yrittää virallistaa suhteensa pokaansa. Epäonnekseen morsiuksen suku on mafiaperhettä ja tyttö ei halua sotkea onnetonta sulhoaan cosa nostraan, eikä mihinkään muuhunkaan sisialaiseen kurmotukseen. Siispä sulho saa rukkaset, mutta brittiläinen huutokauppameklari ei luovuta.
Leffan alkuvaiheessa homma hoidetaan jotensakin tyylitaitoisesti, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen enemmän kohkaukseksi veivaaminen muuttuu. Täytynee sanoa että Hugh Grant on kaikkea muuta kuin näyttelijöiden suosikkiosastollani, mutta ei auttanut vaikka yritin kuvitella John Cleesen tai Rowan Atkinsonin ukon tilalle. James Caan appiukon osassa on juuri sitä mitä äijä on tuottanut pidemmän aikaa. Piina-leffan jälkeen alamäki on ollut taattu, mutta jyrkkä.
Mafiaparodioita on väännelty aiemminkin, joissakin on ollut tyylikin hallussa. Minusta Sopranos-sarjakin on osaltaan mafiaparodiaa, mutta tyylikäs. Siinähän ukkolauma on oikeissa piireissä luun kovaa porukkaa, mutta kuitenkin kallon kutistajalle on asiaa. Tai kun joudutaan luonnon armoille ukot vikisevät kuin ruotsalaiset. Liekö muuten sattumaa että Sinisilmä-Mickeyssä on leegio Sopranos-näyttelijöitä. Valmistumisjärjetyksestä ei ole tietoa, mutta jos Sopranos tuli ensin, niin sen mauttomammaksi Sinisilmä-Mickey muuttuu.
Aidot mafialeffat on lempparigenre, ja yritin välttää tosikkomaista suhtautumista. Huonosta on vaan paha sanoa hyvää.
