Manchesterilaiset parikymppiset rakastavaiset Zakes (William Ash) ja Beth (Christine Bottomley) ajavat kohti bileitä moottoritiellä. Zakesin on pysähdyttävä huoltoasemilla vaihtamaan vessojen mainosjulisteita. Nihkeä rutiini muuttuu kurjemmaksi parisuhteen osoittautuessa paikallaan polkevaksi. Keskellä sateen pieksemään väylää Zakes yhtäkkiä huomaa edessä olevan rekan takakontissa vilaukselta häkkiin suljetun alastoman naisen. Alkaa kuumeinen jahti läpi yön, kun ensin rekka katoaa ja sitten Beth napataan sen mukana seuravalta huoltoasemalta. Eikä poliiseihin käy luottaminen kun kuski lavastaa murhia Zakesin tekemiksi…
Hushin ilmiselvät esikuvat ovat Steven Spielbergin The Duel (1971) ja Robert Harmonin The Hitcher (1986). Jälkimmäiseen viitaten nimi voisikin olla The Trucker, sen verran lainatuin ottein myös käsikirjoituksesta vastaava esikoisohjaaja Mark Tonderai hahmojaan runnoo. Haute Tensionin (2004) vessankoppipiileskelykohtauksen jälkeen ei tismalleen samanlaista mutta tehotonta versiota olisi myöskään kaivannut, vaan turha rutiinikauhulta on liikaa omaperäisyyttä vaatia.
Hush alkaa sinänsä kiinnostavasti, ainakin muodon puolesta. Sisällöllisesti parisuhderiita on melko kömpelön mielikuvituksettomasti, joskin uskottavan ärsyttävästi toteutettu. Matkan edetessä vain käy ilmi, ettei Tonderailla ole henkilökuvien syvenemisen puutteen lisäksi sen kummemmin rytmityksen tajua kuin shokkipaukkuja alkuideaa pitemmälle. Rekkakuski pidetään huppuun verhottuna anonyymina hahmona, josta voisi toisissa käsissä ehkä kasvaa myyttistä pahuutta huokuva hahmo. Vaan jos tyylilaji yrittää luovia realismin rajoissa, alkaa ennen pitkää kaivata lihaa luiden päälle. Rekkamiehen stoalaisen jasonmainen löntystely tilanteessa kuin tilanteessa muuttuu sitä koomisemmaksi, mitä useampaan jahtitilanteeseen huppuveijari päätyy.
Hush ei muutenkaan uskottavuuden tiluksilla pysy, vaan karkaa hölmöilyyn tuon tuosta pääasiassa Zakesin toimien ja hahmojen motiivien kautta. Monet tilanteet etenkin alkupuolella näyttävät viittaavaan kehittyvään mustaan huumoriin, joka ei koskaan materialisoidu. Sama vaivaa teknistä toteutusta, sillä tärisevä ja rakeinen kuva vain harvoin tukee kohtauksien sisältöä. Muutamassa kohtaa Tonderai ja kuvaaja Philipp Blaubach leikkivät fokusalueen rajoilla, mutta näennäisen satunnaisissa hetkissä, eikä kertaakaan kuvan etu- ja taka-alan välistä jännitettä korostaen.
Hush ei kokonaisuutena ole raivostuttavan huono. Se on vain loputtoman antikliimaksinen ja mitäänsanomaton trilleriharjoite, jonka onttoutta ei The Strangersin tavoin onnistuta edes puoliksi peittämään katsojan terrorisoinnin taituruudella.
