Ajoittain miltei surrealismiin sekoittuva western-fiilistely on huipussaan Sergio Leonen tiukassa otteessa. Lähikuvat auringon polttamista arpisista kasvoista. Verkkaiset askelet preerian hiekalla. Suriseva kärpänen desperadon parrassa. Lähestyvän junan kolina erämaan raiteilla. Symboliikkaa joka puolella. Tämä elokuva on rautaa, timanttia ja kultaa.
Muttei Huuliharppukostaja (suomennos on yllättävän osuva) ole aivan täydellinen elokuva, upeudestaan huolimatta. Se on oikeastaan yhtä hyvä kuin “Hyvät, pahat ja rumat”, mutta oopperamaisempi ja vakavampi. Kun “Hyvät, pahat ja rumat” on pikemminkin veijariseikkailu, keskittyy Huuliharppukostaja yhteisöä järkyttäneeseen verityöhön ja yhden miehen kostoretkeen suurta pahista vastaan. Muutamat liian pitkitetyt kohtaukset ja epäjohdonmukaisuudet varastavat puolikkaan tähden kokonaisarvosanasta, mutta tästäkin huolimatta Huuliharppukostaja on loistava elokuva.
Koko komeus alkaa tietysti kuuluisalla alkukohtauksella, jossa kolme kovanaamaa odottelee junaa asemalla. Tarina lähtee siis hitaasti käyntiin ja hitaana se jatkuukin loppuun saakka. Mutta se juuri onkin yksi Leonen tavaramerkeistä, vaikka tosin ylipitkitetty hitaus mielestäni kostautui ohjaajalle elokuvassa “Oce Upon a Time In America”.
Hitautta ei kuitenkaan Huuliharppukostajaa katsellessa ehdi murehtia, sillä kauniit maisemat, omaperäiset kuvakulmat ja hahmojen iskevät vuorosanat ovat nannaa hyvien tarinoiden ja elokuvien rakastajille. Erityistä silmänruokaa tarjoilee vahvan naisroolin suorittava Claudia Cardinale, joka ainakin itselleni on kaunein ikinä elokuvissa esiintynyt nainen. Muista hienoista roolisuorituksista vastaavat Charles Bronson (huuliharppukostaja), Henry Fonda (pahis-Frank) ja Jason Robards (Cheyenne).
Huuliharppukostaja on suorastaan maaginen elokuva. Muutamista vaivaavista ominaisuuksistaan huolimatta Leonen western-ooppera on nautinnollista katsottavaa. Ja kuuluuhan tällaisten leffojen katsominen myös yleissivistykseen.
