Näin juuri ennen vuoden 2019 Oscareita käyn useasti vilkaisemassa ehdokkaita kiireessä ennakkosuosikkien mukaan. Green Book on yksi näistä. Vaikka uusin gaala onkin ollut suuren vihan kohteena, katson sen silti uskollisesti. Esimerkiksi, mitä ihmettä Black Panther tekee ehdokkaana Parhaasta elokuvasta. Merkittävä poliittinen elokuva tai yliarvostettu tehostekasa, se on silti pelkkää Marvelin liukuhihnatuotantoa, jolla ei kuuluisi ja ei olekkaan, minkäänlaisia valtuuksia päästä kilpailemaan tälläisessä kategoriassa. Hassua nähdä miten tähän tapahtuneeseen suhtaudutaan 20 vuoden päästä.
Tällä kertaa arvioitavana ei kuitenkaan ole Black Panther, vaan ennakkosuosikki Green Book. Elokuva on Peter Farrellyn ohjaama draamakomedia, joka perustuu ainakin osittain tositapahtumiin. Se sai viisi Oscar-ehdokkuutta: parhaasta elokuvasta, alkuperäisestä käsikirjoituksesta, miespääosasta, miessivuosasta ja leikkauksesta. Kaiken kaikkiaan leffa vaikutti mielenkiintoiselta paketilta. Istuin todella pienen teatterin pieneen pehmoiseen tuoliin, mutustin popcorneista puolet ennen leffan alkua ja leffan loputtua poistuin teattereista hymy suullani. Mitään erikoista tässä ei ole, mutta laadukas ja hyvää mieltä tuova.
Tony Lip on amerikanitalialainen ovimies, joka joutuu hankkimaan toista työtä. Hänet pestataan maailmankuulun pianisti Don Shirleyn autonkuljettajaksi läpi Etelän. Mukana kaksikolla on ”vihreä kirja”, joka kertoo mitkä kaupungit ja paikat ovat turvallisia tummaihoisille Etelässä. Matkalla heille syntyy ystävyys mutkista huolimatta ja he kummatkin oppivat jotain ennakkoluuloista ja itsestään.
Green Book on erilainen kuin muut Farrellyn elokuvat. Hän on tehnyt paljon elokuvia veljensä kanssa Nuijasta ja tosinuijasta Lemmenpeliin. Kaksikko on siis komediaelokuvien ohjaaja. Peter Farrellyn Green Book omaa paljon huumoria ja osaa naurattaa. Plussaa tulee siitä, että vitsienkin keskellä säilyy asiallisuus ja tasapainoisuus draaman kanssa. Komediasta siirrytään draamaan saumattomasti ja huumori ei aliarvioi katsojaa ollenkaan. On leffalla myös synkempiä teemoja. Otetaan kantaa rotusortoon ja esimerkiksi Shirleyn kohtelu on erinomainen esimerkki leffan ilmoille tuovasta ajatuksesta. Don Shirleytä arvostetaan pianistina, mutta lavan ulkopuolella hän on vain yksi afroamerikkalainen muiden joukossa.
60-luvun ajankuvaus on kaunis. Käsikirjoittamiseen on osallistunut Peter Farrellyn ja Brian Hayes Currien lisäksi Tony Lipin poika, Nick Vallelonga. Tempo on hyvä ja leffa etenee ilman suurempia ongelmia. Tarina toimii kässärin lisäksi loistavien näyttelijäsuoritusten ja nautittavan dialogin toimiessa käsikädessä.
Shirleyn ja Tonyn hahmokehitys on upeaa. Mahershala Alin esittämä Don Shirley on hienostelija, mutta oppii tarinan edetessä arvostamaan itseään aivan eri tavalla. Viggo Mortensenin vahva roolisuoritus Tonyna on upeaa jälkeä ja on mukavaa seurata, kuinka hahmo ylittää ennakkoluulonsa ja rikkoo ennakkokäsityksen jopa itsestään.
