George Walker Bush, väärä mies Amerikan presidentiksi ja siitä huolimatta hän tuli valituksi siihen tehtävään. Aihe on kieltämättä mielenkiintoinen, vaikka Oliver Stonen W. Monen kriitikon mielestä valmistuikin ihan liian myöhään ollakseen ajankohtainen. Nuoremman Bushin kausi oli silloin jo koko lailla mennyttä aikaa. Nyt leffasta on kuitenkin kulunut jo sen verran, että sitä voi katsoa muultakin kantilta kuin vain kannanottona päivänpolitiikkaan.
Stone, joka on aiemmin urallaan kohdentanut katseensa muihinkin johtajahahmoihin (mm. Nixon, 1995 ja Aleksanteri Suuri elokuvassa Aleksanteri, 2004), tarkastelee Amerikan 43. presidenttiä osin huumorin kautta. Elokuvan alkupuolella huumori on enemmän läsnä kuin lopussa, vaikka koko tarina hyppii ”nykyisyydestä” vuosia taaksepäin ja takaisin sen mukaan, miten Stone haluaa joitakin nuoremman Bushin ratkaisuja ja ongelmia perustella. Alusta asti on selvää, ettei kyse ole mistään sankaritarinasta. Yksinään baseball-kentän valoissa silmiään siristelevä Bush piirtyy Josh Brolinin rajatusti ilmeikkään roolityön kautta melko totuudenmukaisesti myös tuleville sukupolville, jotka eivät tämän kaudella vielä olleet syntyneet. Voisi toivoa, että tätä elokuvaa esitettäisiin kouluissa varoittavana esimerkkinä siitä, miten politiikassa voi tyriä, vaikka kuinka tarkoittaisi hyvää.
Jos joku jossain ihmettelikin, miten George W. Bushin kaltaisesta miehestä ikinä saattoi tulla presidentti yli 314 miljoonan ihmisen valtiolle, Stonen elokuva paljastaa senkin. Brolinin Bush on yhtä aikaa apposen avoin kirja, reilu jätkä, joka jauhaa purilaista kuin pieni poika ja tarjoaa kierroksen koko kapakalle, mutta toisaalta esimerkiksi hänen isänsä epäonnistuu poikansa lukemisessa ja pahimmillaan W. on nyrkkiä pöytään takova ja ajattelematon egomaani. Stone kuvaa Bushien perhesuhteita arkisesti, mikä vähentää hyvin sitä pönöttävää vaikutelmaa, joka poliitikoista monesti on annettu.
George W. ja isä George ovat presidentteinä erilaisia, mutta Stone näyttää sen lähinnä vain sitä kautta, miten George W. nousee asemaansa. Isän ja pojan valtakausia ei aseteta rinnan. Pojalle on taattu vakavarainen tulevaisuus, kun isä Bush on ensin tehnyt hartiavoimin töitä lastensa eteen. Mutta Stonen näkemyksen mukaan mies ei voi tuntea saavuttaneensa mitään, ellei hän saa itse päättää kohtalostaan ja voi kokea, että hänen valinnoillaan olisi jotakin suurta merkitystä. George W. Bushin suurin ongelma ei siten olekaan Afganistaniin ja Irakiin suuntautuneissa sotaretkissä, vaan isäsuhteessa. Jos se olisi ollut joustavampi, ehkä George W. Bushista ei ikinä olisikaan tullut presidenttiä, eikä presidentin lähipiiriin välttämättä olisi kuulunut niitä henkilöitä, jotka W:n kaudella mokasivat.
W. ei ole kunnari, sillä Stone vetää liian monta mutkaa suoraksi juuri elokuvansa huumorin kautta. Siihen liittyen elokuvan näyttelijät ampuvat rooleissaan hiukan yli. Ainoastaan Richard Dreyfussin esittämä varapresidentti Cheney ja Jeffrey Wrightin Colin Powell ovat uskottavan hillittyjä hahmoja. Sen sijaan esimerkiksi Thandie Newtonin Condoleezza Rice on enemmänkin vain Ricen näköinen kuin oloinen suoritus ja osa hahmoista tuntuu vierailta ihan vain siksi, etteivät näyttelijät edes näytä esittämiltään henkilöiltä. Niin mainio näyttelijä kuin vaikkapa James Cromwell onkin, ei hänessä ole tippaakaan isä Bushin näköä. Näistä seikoista huolimatta Stonen W. on mielenkiintoinen henkilökuva.
