Alehyllystä löytyi kerrankin jotain keskitasoa parempaa.Tuli nyt sitten sateisen ja syyskuisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi katsottua The Warriors. Päätin jopa kirjoittaa arvostelun koska leffa on valtavirrasta poikkeava ja hämmästyttävän nostalginen.
The Warriors on jengi, vain yksi New Yorkin monitasoisista jengeistä mutta poikkeuksellisen taidokas ja ovela jengi. Warriorsit, kuten muutkin kaupungin isoimmat ja tärkeimmät jengit, kutsutaan Harlemiin tapaamiseen. Kutsuja on Cyrus (Roger Hill), kaupungin isoimman ja vaikutusvaltaisimman jengin eli Riffsien pomo. Hänellä on varsin kunnianhimoinen suunnitelma; “Jengiläisiä on New Yorkissa paalljoonn enemmän kuin kyttiä. Otetaan kadut hallintaan ja aletaan tekemään kunnon bisnestä”. Kaikki pitävät ideasta, mutta jostain syystä Roguesien johtaja Luther (Kelly) päättää ampua Cyruksen. Yleisen kaaoksen vallitessa syy heitetään Warriorsien niskoille. Warriorsien johtaja tapetaan, ja Swan (Beck) nousee johtoon. Aluksi Warriorsit eivät edes tajua että heitä syytetään koko sopasta. Warriorseilla on edessään helvetillinen yö heidän yrittäessään selviytyä hengissä asfalttiviidakossa nimeltä New York.
Elokuvalla ei ole sen enempää yhteiskunnallista kuin poliittistakaan sanomaa siitäkin huolimatta että kyseessä on jengikuvaus. Elokuva on huuruisen 70-luvun lopun karu ja kaunis, nostalgiaa herättävä pätkä, juuri siltä ajalta jolloin punk ja jengiunivormut olivat nuorison keskuudessa muotia ja jengit suhteellisen uusi ilmiö. Musiikki on tarkoin valittua ja hyvin elokuvaan sopivaa, erityisesti lopussa soiva Joe Walshin “In The City” sopii tunnelmaan. Näyttelijöiden työ on melko hyvää kaiken kaikkiaan, tosin yksi nimi jää mieleen: David Patrick Kellyn rooli hulluna ja narkkarimaisena Lutherina jättää muun näyttelijätyön varjoonsa, Kelly kun nyt vaan osaa niin hyvin näytellä epätasapainoista hullua.
Loppujen lopuksi elokuva oli keskitasoa parempi ja mielenkiintoinen pätkä. Karua ja kaunista.
nimimerkki: Galeazzo
