Kälmi teatterituottaja Max Bialystock (Zero Mostel) hankkii rahoitusta hyvin kyseenalaisilla tavoilla ja tilintarkastaja Leo Bloomin (Gene Wilder) ideasta hän päättää toteuttaa pienen kuprun: tuottaa huonoin näytelmä koskaan ja kahmaista sille kerätty budjetti itselleen ja kumppanille. Näytelmän nimi on ‘Kevät koittaa Hitlerille’ ja sen on kirjoittanut hullu hunnisaku Franz Liebkind (Kenneth Mars). Ohjaajaksi palkataan homotransvestiitti Roger De Bris (Christopher Hewett) ja pääroolin Hitlerinä tekee äärimmäisen epäkelpo Lorenzo St DuBois (Dick Shawn), tuttavallisemmin L.S.D. Avausmusiikin perusteella kaikki näyttää menevän hyvin ja Bialystock vielä hankkii lisäbonuksen, mutta yleisö ajattelee toisin ja tyydyttävän järkyttyneet ilmeet vaihtuvat huutonauruun. Näytelmä on suurmenestys ja yritykset peittää se eivät mene hyvin. Bonuksena voi sanoa että Bialystockin puhtaasti silmänruoaksi palkkaama Ulla (Lee Meriwether) ei asiasta ole millään.
Paksun, lyhyen, ruman ja kaiken lisäksi vielä juutalaisen Melvin Kaminskyn esikoiskomedia repii huumoria paitsi omalaatuisesta ideastaan tuoda esiin mitä surkein näytelmä myös käsittämättömän ylivedetyistä henkilöhahmoistaan. Kaminsky, tai paremmin sanoen Brooks ei itse esiinny missään roolissa, mutta tuo mukaan myös musiikkia ohjaajan ja käsikirjoittajan muodoissa. Zero Mostel on loistavan kurja ja epätoivoinen ovelan juonen löytävänä tuottajana ja Gene Wilder ei myöskään petä hermoheikkona kirjanpitäjänä, joskin ensiksi mainittu on hänkin juutalainen. Kenneth Mars revittelee hillitöntä meininkiä hulluna hunnisaku Liebkindinä ja silti mukana on myös paatosta häneltä. Loppujen lopuksi näytelmän menestyksen olisi pitänyt hivellä hänen egoaan. Christopher Hewett ja David Shawn ohjaajana ja tähtenä repivät silti hyvää meininkiä rooleistaan. Lee Meriwether on kaunistus ja todellakin toimittaa sitä.
Voimakkain tähti on silti Brooks. Käsikirjoitus on loistava lähtien absurdista tilanteesta ja kehittyen pidemmälle ja kun dramaattisena huipentumana tulee itse Brooksin kirjoittama laulunumero sopivine koreografioineen on katsoja huutonauramassa. Sen jälkeen kuitenkin terä tylstyy pahasti ja nopeasti kun juoni kursitaan kasaan ja itse en pitänyt hullun hunnisakun, mutta silti hyväksikäytetyn Franz Liebkindin kohtalosta.
Kokonaisuus on huutonauruhauska. Loistavat roolit tukevat mainiosti hauskuutta, mutta tarinan lopussa oleva notkahdus syö vaikutelmaa. Jos se olisi ollut alussa niin sen olisi unohtanut, mutta vaikka paha saa palkkansa ei kokonaisuus ole täydellinen.
