Lewis Carrollin klassisesta sadusta on jo vuosien varrella filmattu kaksi elokuvaa ja parhaiten tunnetuimpana tulkintana toimii varmaankin Disneyn psykedeelinen animaatio 50-luvulta. Siitä herääkin kysymys: onko enää tarpeellista tehdä jälleen uutta versiota samasta aiheesta? Mielenkiintoni pomppasi korkealle kuullessani lukuisia mainioita elokuvia tehtailleen Tim Burtonin tarttuneen uuteen projektiin Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Voi kuinka petyinkään.
Liisa on 19-vuotias neitokainen, joka on yllätyksekseen saanut ylvään, mutta tyhmän oloisen nuoren miehen kosimaan häntä koko suvun tarkkaillessa silmä kovana. Liisa ei ole valmis hätäisiin päätöksiin ja rientää puutarhaan mieli myllertäen. Asioita pohtiessaan hän huomaa valkoisen kanin, joka johdattelee hänet taikaportaalina toimivan kaninkolon kautta mielikuvitukselliseen Ihmemaahan. Liisa luulee uneksivansa, mutta hänestä tuntuu, ettei hän ole vierailemassa siellä ihan ensimmäistä kertaa.
Liisa Ihmemaassa on ikään kuin jatko-osa aiemmin käsitellylle tarinalle, mutta toistaa samat ainekset kuitenkin suhteellisen orjallisesti. Kolmiulotteisuuden ansiosta Ihmemaa tarjoilee paikoin hienojakin näkymiä ja kivasti silmille pomppivia efektejä, mutta koko homma sortuu hyperaktiiviseksi sähellykseksi, josta jää pakosti tympeä olo paikoin hienosta visuaalisuudesta huolimatta. Liisan saavuttua Ihmemaahan tavataan ensin pari hassua hahmoa, jonka jälkeen juostaan hurjaa monsteria karkuun. Sitten esitellään taas uusi hahmo, Liisa saa tärkeän tehtävän, uusi hahmo, rymellystä, taas hassuja kavereita, mekastusta, kuivaa juonenkuljetusta, eeppinen lopputaistelu. Juoni etenee minkä tahansa fantasialeffan kaavaa mukaillen ja vaikka Disneyn animaatiossakin tarina koostui suurimmaksi osin Liisan tapaamisista toinen toistaan oudompien hahmojen kanssa, olisi tähän voinut kehittää jotakin hieman tuoreempaa.
Tim Burtonin elokuvissa näkyy erehtymättömästi herran persoonallinen kosketus ja yleisesti puhutaankin elokuvan olevan ”burtonmainen”. Tässä tämä yleensä havaittavissa oleva burtonmaisuus hukkuu valitettavasti pikselimassan alle, eikä hänen luottomiehensä Johnny Deppin läsnäolo pelasta tilannetta tällä kertaa. Depp on hassusti maskeerattu, puhuu sekavia hassulla äänellä ja elehtii hupaisasti, mutta siihen se sitten jääkin. Liisaa näyttelevä Mia Wasikowska on tuore kasvo valkokankaalla. Hänen suorituksensa on ailahteleva johtuen suurimmaksi osaksi hahmon kirjoittamisesta liiankin lapsekkaaksi 19-vuoden iästään huolimatta. Lähes kaikki Ihmemaan omituiset asukit on tehty tietokoneella ja niille äänensä antaneiden näyttelijöiden kasvonpiirteitä on saatettu ujuttaa animaatio-olentoon. Pari hahmoa on ihan hauskoja, mutta suurin osa ärsyttäviä pälättäessään väkinäisen hauskaa ja satunnaista hölynpölyä. Muutamaan otteeseen nimenomaan huumorin satunnaisuus toimii aiheuttaen nauruntyrskähdyksiä, mutta vaivaantunut olo iskee lopun ajasta.
Hienoista visuaalisista hetkistä ja muutamista hauskoista kohdista huolimatta Liisan tämänkertainen matka Ihmemaahan jäi uuvuttavaksi ja sekavaksi möykkäseikkailuksi. Elokuva olettaa katsojan tuntevan tarinan jo niin hyvin, että pakolliset tapahtumat voi rynniä läpi mahdollisimman nopeasti, vaikka todellisuudessa menoa olisi voinut hidastaa huolella. On se Irvikissa ihan messevän näköinen leijaillessaan 3D-muodossaan pärstän edessä, mutta jos olet Narniat ja Kultaiset kompassit jo kunnialla läpi toljottanut, ei tätä kannata enää vaivautua katsomaan. Satusetä Burton saisi ryhdistäytyä hieman.
