Vietettyään yli 20 vuotta Hollywoodissa päätyi maansa suurin (tai ainakin kansainvälisesti tunnetuin) elokuvaohjaaja Paul Verhoeven taas Hollantiin tekemään kaikkien aikojen kalleinta hollantilaiselokuvaa (toistamiseen) ja käsikirjoitusapuna toimi Gerard Soeteman jonka kanssa Verhoeven oli tehnyt aiemminkin yhteistyötä edellistä kaikista kalleinta hollantilaiselokuvaa tehdessä ja muutenkin. Jälleen kerran Verhoeven kuvaa Hollantia Toisen Maailmansodan melskeissä ja sijoittaa draamansa sodan loppuaikaan ja jälkiseurauksiin. Armottomalla naturalismilla hän romuttaa “sankarillisuuden” myytit ja kuvaa vapautunutta hollantilaiskansaa suorastaan kyynisellä tylyydellä, sillä kaikista vastenmielisimmät tapahtumat Zwartboekissa ovat juurikin hollantilaisten itsensä toisilleen tekemiä, joskin mukana on ollut myös joukkomurhaa ja verisiä katuteloituksia.
Rachel Stein (Carice Van Houten) on juutalaisnainen joka on onnistunut selviytymään sodan lävitse. Yrittäessään paeta perheensä kanssa liittoutuneiden vapauttamalle hän joutuu petetyksi ja menettää koko perheensä. Sitkeä eloonjääjä kuitenkin värväytyy vastarintaliikkeeseen ja omaksumalla nimen Ellis de Vries hän luikertelee lähelle SS-kapteeni Müntzea (Sebastian Koch). Vakoilu on vaarallista sillä Müntze ei ole ääliö ja lisäksi saksalaisten itsensä välit ovat repaleiset ja stressaantuneet. Kenraali Kräutner (Christian Berkel) ei myöskään ole typerys, joskin luutnantti Franken (Waldemar Kobus) on ahne roisto.
Soeteman ja Verhoeven osuvat edelliseen sotaeepokseensa verrattuna huomattavasti tarkempaan maaliin. Tarina pysyy yhden henkilön tarinassa jonka henkilökohtainen voima pysyy koko elokuvan kantavana voimana ja kestää loppuun asti. Sebastian Kochin suoritus vihollisena jonka lähelle Rachel soluttautuu on silkkaa timanttia sillä Müntzestä paljastuu henkilökohtaisesti hyvittäviä piirteitä ja käytännönläheisyyttä. Waldemar Kobus on silkkaa ihraisen rumaa hunniroistoa ja toimittaa retkuroolinsa raivostuttavalta niljaisuudella. Christian Berkel ankaran autoritaarisena kenraali Kräutnerina toimii hyvin, joskin jää hieman ohueksi.
Mikään ei kuitenkaan voi nujertaa Carice van Houtenin monoliittimaista karismaa ja arvokkuutta. Kiistattomalla kauneudella (jota Verhoeven kuvaa häpeilemättä tai mässäilemättä) ja arvovallalla van Houten kantaa elokuvaa ja vaikka Rachel Stein ei ole mikään toimintasankari on hänessä rohkeutta, röyhkeyttä, viekkautta ja sisua vaikka muille jakaa. Hän ei kuitenkaan ole immuuni tragedialle joka hänen ympärillään tapahtuu ja kärsii suuresti “voitostaan”. Lisäksi hänellä on voimaa jatkaa musertavienkin koettelemusten lävitse ja tehdä oikein tilanteessa jossa hänellä on valta livahtaa elämään leveästi. Kaikilla tavoilla mitaten van Houten toimittaa suorituksen joka jää mieleen, sillä kauneuden ja arvokkuuden lisäksi hän laulaa hyvin ja puhuu ihastuttavan sujuvasti useita kieliä.
Verhoeven heittää Hollywoodissa oppimansa ohutjuonisuuden menemään ja ohjaa vankan, kyynisen ja teknisesti upean sotadraaman. Mestariteos ei kyseessä ole, sillä monet vähemmän keskeiset henkilöt (joihin kuuluu myös Müntze) olisivat kaivanneet lisää ruutuaikaa. Kunnioitettavasta pituudesta huolimatta vain Rachel Stein on tarkasti määritelty henkilö muiden ollessa lähes pelkkiä arkkityyppejä joihin on laitettu hieman väriä. Hyvä elokuva Verhoevenilta.
