Tom Holland on wanhan koulukunnon kauhumies: vähän pökkelömäinen, paljon dissattu, ei turhia yksityiskohtiin takertuva, vaan ihan spooky-meiningin ilosta työtään tekevä jantteri. Onpa hän vielä Offspring-vokalistin setäkin. Musiikkisuhteita tärkeämpää on se, että Holland on ohjannut mm. 80-lukulaisen Child’s Playn, käsikirjoittanut kovasti mölyä aikaan saaneen Psyko II:n ja pari kertaa tarttunut myös Stephen Kingin sanailuihin. Vuonna 1995 TV-produktiona valmistunut Langolieerit – Ajan valtiaat on niistä ensimmäinen.
Langolieerit on Stephen Kingin tuotannossa yksi kunnianhimoisimpia scifistelyjä: lentokoneessa käytävä seikkailu mystisten aikarouskuttajien maailmassa on juurikin siksi vaarassa kaatua omaan mahtipontisuuteensa. Tarina sisältää tutut hahmot tunteineen ja menneisyydenhaavoineen, mutta tämän lisäksi Kingillä on käytössä kasa oivaltavia ja dramaturgisesti toimivia käänteitä. Kun Holland lisäksi on teleplayssaan enemmän kuin alkuperäissanaa kunnioittava (toisaalta samaa kopsailua teki mm. Rita Hayworthin osalta mister Darabonttikin, ja keräsi mainetta ehkä jopa liiaksikin vankiladraamallaan), Langolieerit on perustaltaan hanskassa paremmin kuin keskiverto King-filmatisointi.
Ongelmaksi muodostuukin se, että vuoden 1995 televisiobudjetilla ei tehdä ihmeitä. Siksipä lentokonetta kuvaavat visualisoinnit ja tehostepuoli käsähtävät pahemman kerran. Vaikka kestoa alkuperin minisarjaksi tarkoitetulla jännärillä on se kolmisen tuntia, kestoa ei huomaa todellakaan lainkaan. Ainoa suuri “vääristymä” Langolieerien valtakunnan taistoissa nähdään juurikin parin tunnin kohdalla, kun Langolieerit lopulta ruutuun tupsahtavat. Moni katsoja tuntee tilanteessa samaa lievää myötähäpeää kuin erästä Shyamalanin astetta tunnetumpaa leffaa katsoessaan.
Langolieerit selviää kuitenkin järisyttävistä ongelmistaan, osaksi sen takia, että tehosteiden hävettävä huonous kääntyy lopulta plussaksi. Melko tuntematon näyttelijäjoukko nimittäin on ihan pätevää sakkia, ja väliin änkeävät, 90-luvun ensimmäiset PC-pelit mieleen tuovat tehosteet ovat kuin välähdys kaukaisesta eilisestä, ja tavallaan Ajan valtiaat kertoo siitäkin teemasta. Tuon enempää ei sanota, jottei liu’uta spoilauksen puolelle.
Näyttelijäpuolella on monenlaista tyyppiä. King-filmatisointeihin tykästynyt David Morse on joukon nimekkäin. Vihreässä mailissa ja Pedon sydämessä loistotyötä tehnyt herra on jälleen vauhdissa. Surulliset silmät ja nallekarhumainen (voinen sanoa tämän ilman mitään homoeroottistä säväystä) olemus tuovat Kapteeni Englen rooliin oman lisänsä. Kovemman roolin vetää puolestaan Mark L. Chapman: brittiaksentilla puhuvana palkkatappajana, jonka tehtäväksi muodostuu lentokonematkalla tyystin väärään ulottuvuuteen eksyneen joukon ohjastaminen. Kimber Riddle räpyttelee ruskeita silmiään sopivasti (taas cameon tekevän) Kingin kirjoitteluiden mukaisesti. Niinpä Riddlen kapinatyttösen sekä 90-luvun Egon Spengler -henkistä silmälasimuotia edustavan Albert-pojun (Collet) välillä on kipinää. Tosin paljon, paljon vähemmän kuin kirjasessa.
Muusta näyttelijäjoukosta lapsinäyttelijä Kate Maberly epäonnistuu ehkä pahiten. Jotenkin ryhmän kovimman tunnelatauksen omanneesta hahmosta tulee pelkkä varjo, eikä toivottua dramatiikkaa ilmene. Oma lukunsa on 80-luvun stara Bronson Pinchot. Pinchot on alussa varsinainen komediapelle, mutta virittää jatkossa ilmeensä niin sairaalloiseksi, että pari kertaa katsojaakin kylmää. Hiki ei sentään virtaa samalla lailla kuin maanisen ja tarinalle keskeisen Toomey-hahmon otsalla. Vastapainona on todettava, että niljakkuutta henkivän Toomeyn hahmon kriittisimmissä kohtaukssa ohjaaja Hollandin näkemys pettää pahiten, ja aiottu jännite vaihtuu auttamattomasti tahattomaksi komiikaksi, jossa kuvataan juoksevaa pukumiestä.
Langolieerit on surkeaa mainettaan ja onnetonta tunnettavuusastettaan reilusti parempi leffa. TV-leffamainen ja hidastempoinen kieltämättä, mutta toisaalta onnistuneesti penkkiin liimaavaa, eikä tehostepuolen säälittävyyden takia tarvitse yltyä samanlaiseen haukuntaan kuin esim. Kingin kuuluisan Cujon kohdalla. Eniten tarinassa rassaa se, että kun Four past midnight –tarinakokoelman aloittavassa Langoliers-tarinassa juuri nimihahmot ja maisemien lohduttomuus ja tyhjyydentunne suorastaan kalvavat/satuttavat lukijaansa (harvinaista muuten, vaikka Kingiä Kauhun kunkuksi tituleerataankin!), niin leffaversioinnissa niissä kohdissa naureskellaan ja vedetään henkeä näyttelijävoittoisesta kerronnasta.
Yleisestikin Langolieerit on ristiriitaisen jännittävä tuotanto ajalta, jolloin 9/11 ei ollut asettanut pannaan kaikkia lentokonebisnekseen sijoittuvia jännäreitä. Off-topicina on pakko mainita, että Chuck ”Fight Club” Palahniukin (toki tyystin erilainen) lentsikkatarina on yksi näistä paitsioon jääneistä loistoproduktioista. Silti pistää miettimään, että millainen Langoliers voisi olla, jos se olisi tuotettu rahalla, enemmän visiota omaavan ohjaajan ja muutaman staran toimesta. Toisaalta ehkäpä voima piilee juuri tuntemattomissa naamoissa, halvahkossa kuoressa sekä mahtipontisessa tarinassa, joka ei turhaan pysähdy miettimään epäkohtiansa vaan paahtaa lentokoneen lailla kohti määränpäätänsä. Hurmansa siinäkin.
